Saanko mennä tietokoneelle

Koululaiset olleet lomalla viikon ja  kutosluokkalaisen loma jatkuu vielä 1,5 viikkoa. Ja minä olen täysin kypsä kysymykseen Saanko mennä tietokoneelle.  Onhan pojalla toki puheen ymmärtämisen ja tuottamisen vaikeus mutta mitään muuta hänen suustaan ei kuulu kuin saanko mennä tietokoneelle, saanko ottaa karkin, saanko ottaa piparin, saanko ottaa pikkuleivän, saanko ottaa suklaata.  Jos olen poissa kotoa ja hän soittaa minulle niin en viitsi edes vastata koska joku noista kysymyksistä esitetään puhelimessa.  Toki aika usein suusta tulee myös että en halua tai en jaksa. Nämä liittyy yleensä siihen kun pyydetään menemään pesulle, pesemään hampaat ja pitää mennä nukkumaan. Tuo en jaksa kuuluu silloin kun pyydetään tekemään jotain, esim. kattamaan pöytää, viemään roskista tms.  Minä niin haluaisin että poika juttelisi jotain ja hänen kanssaan voisi keskustella. Mutta ei...  On tunne että me muut (koko perhe) ollaan hänelle ihan yhdentekeviä ja mitään sanomattomia ihmisiä.  On hän toki monta kertaa ilmoittanut ettei hän tarvitse ketään aikuista eikä ketään muutakaan elämäänsä koska hän pärjää ihan itsekseen.  Ja tuon hän selvästi osoittaa.  Koskaan hän ei sano meille mitään mukavaa, ei kerro että olisi kenties ikävä tai kaipaisi meidän seuraa. Jos tulee meidän seuraan niin aloittaa nimittelyn, puhuu tosi rumasti toisista, kommentoi joka ikistä sanaa jonka joku suustaan päästään jne jne. Kaiken kaikkiaan hän on todella rasittava poika.  Monesti olen miettinyt mitä olisi pitänyt tehdä toisin näiden vuosien aikana ettei tässä tilanteessa oltaisi. Olisi varmaan pitänyt ottaa poika pienenä väkisin syliin ja pitää siinä vaikka toinen rimpuili koko ajan pois. Halata aina tilaisuuden tullen vaikka väkisin. Näitä yritin mutta minut työnnettiin aina pois niin luovutin jossain vaiheessa ja annoin pojan olla rauhassa. Olen yrittänyt lukea hänelle jotta sanavarasto kehittyisi mutta turhaan.  Mutta onhan kaikkien muiden lasten sanavarasto kehittynyt ja ihan samalla tavalla olen heistä jokaista hoitanut. Tosin tämä kutosluokkalainen tuli meille vähän vajaa 4 vuotiaana kun muut ovat tulleet vastasyntyneinä.  Nti Tättähäärä tuli 1 vuotiaana ja nyt 3,5 vuotiaana hänellä on paljon laajempi sanavarasto kuin 13 vuotiaalla.  Ehkä pojan kanssa olisi pitänyt tehdä enemmän töitä eikä luottaa siihen että oppii mallista ja kehittyy siinä sivussa ihan niin kuin toisetkin ovat tehneet. Tiistaina poika menee syntymä-äitinsä luokse päiväksi ja minä huokaisen helpotuksesta. Tosin vierailu äidin luokse tietää "sata" puhelua ennen sitä.  Äiti ei osaa tekstiviestejä laittaa joten soittaa vähän väliä. Ei muista mitä sovitaan ja joutuu usein asioita kysymään. Eli on ihan samanlainen kuin poikansa. Jankuttaakin asioista ihan samalla tavalla.  Minun on vain yritettävä kestää.  Joulunpyhinä on tullut monta kertaa mieleen että ensi jouluna taidan lähteä yksin jonnekin tunturimökkiin ja nauttia joulun rauhasta ihan totaalisesti. Kukaan ei valita huonosta ruuasta, kukaan ei tappele jne. Olen vain minä itse ja ihana seurani. Sauna, kinkkua, laatikoita ja punaviiniä; voiko ihminen enempää toivoa?

Tapani-iltaa

Joulun pyhät alkavat olla ohi vaikka huomenna vielä sunnuntai onkin.  Me vietimme hyvin perinteisen joulun sillä olemme huomanneet sen sopivan meille parhaiten. Oman "lisämausteen" joulun viettoomme toi nuorenparin työt palvelutalossa. Esikoinen oli töissä aattoaamun ja miniä illan. Lupasin hänelle että syödään jouluateria vasta sitten kun hän tulee töistä ja meillä syötiinkin aattona klo 20.30 alkaen. Jouluaamuna molemmat menivät töihin aamuvuoroon ja töiden jälkeen lähtivätkin ex-mieheni luokse.  Aattoon kuului perinteinen hautausmaakävely ja joulupukki. Meillä kävikin vähän hassu joulupukki, oli laittanut sukat käteensä. Mutta viis siitä, nti Tättähäärä tykkäsi joulupukista eikä tunnistanut pukkia edes silmälaseista. Ihmetteli vaan sitä mihin isoveli on juuri silloin karannut kun joulupukki tulee käymään.

Eilinen päivä oli ihanan laiska päivä. Ihan pyjamassa en sitä viettänyt mutta vietin juuri sellaisen päivän josta olen jo pitkään haaveillut. Kotoa en poistunut mihinkään ja ulkonakin kävin vain sen verran että sytytin kynttilälyhtyihin kynttilät. Joulupukki toi uusia lautapelejä ja niitä pelattiin. Yritin saada noita isompiakin pelaamaan mutta tosi huonolla menestyksellä. Mutta me vanhat varikset ja nti Tättähäärä pelattiin Frozen pelejä sekä Hevisaurus-peliä.  Telkkarista on tullut paljon kivoja koko perheen elokuvia ja niitäkin on tullut katsottua.  Tänään esikoinen meni kaverilleen melkein 100 km:n päähän ja sen kuljetuksen hoiti kihlattuni. Nti Tättähäärän kanssa kävin katsomassa Tenavat-elokuvan ja tykättiin molemmat. Jopa neiti istui elokuvan ajan paikallaan. Ja se on ihme meidän ikiliikkujalle.

Mummolassa en ole käynyt nyt kahteen päivään. On tuntunut siltä että kaipaan lepoa myös niistä käynneistä. Aattona käytiin mummolassa esikoisen kanssa.  Jotenkin molemmille tuli niin ahdistunut olo mummon takia. Edellisellä käynnillä olin laittanut haisevan pöytäliinan roskiin mutta mummo oli sen sieltä kaivellut ja sillä TAAS pöytiä pyyhkinyt. En ymmärrä miksi ei voi puhtaalla ja hajuttomalla pöytiä pyyhkiä. Ja kun sanon asiasta niin tietenkin mummo suuttuu. Joulusta valitti suureen ääneen ja sanoi ettei joulusta ole hänelle mitään hyötyä. Siihen pappa kommentoi että onhan; saatiin lahjaksi hyviä karkkeja ja muitakin lahjoja.  Mummon kommentti että hän ei mitään lahjoja tarvitse. Siihen kommentoin että eikös joulu ole meidän jokaisen sydämessä ja en olisi ikinä uskonut mitä pappa sanoo. "Mummolla se joulu on niin syvällä sydämessä ettei se pääse sieltä koskaan ulos" oli papan kommentti.  Muistisairas ukkeli joka elää suurimman osan ajastaan jossain muualla päästi suustaan noin suuren viisauden.  Joka sana oli kyllä totta mummon kohdalla. Jostain mummo taas minulle suuttui ja pappa sanoi rauhallisesti että tuollaisella äänellä se mummo hänellekin joka päivä puhuu.  Toisaalta tuli tosi pahamieli myös papan puolesta. Joutuu kuuntelemaan aina ilkeitä sanoja eikä koskaan kuule mitään hyvää ja iloista. Mutta toisaalta eihän minun äitini suusta ole koskaan mitään iloista kuultukaan. Kauhulla odotan tulevaa ja sitä tuleeko minusta todellakin äitini kaltainen. Välillä jo huomaan sellaisia merkkejä ilmassa olevan. 

Kuusikulman jouluvalmistelut, osa 2

Kahden yön päästä on jouluaatto ja Kuusikulmassa on mamma joulua valmistellut joka päivä.  Olen aina haaveillut että olisi mukava tehdä valmisteluja ja touhuja yhdessä perheen kanssa mutta nyt olen luopunut siitä ajatuksesta. Tämä perhe ei vaan halua toimia yhdessä joten olkoot ihan rauhassa omissa huoneissaan.  Lukiolaisen huonekin on kuin sikolätti mutta ei tyttö näköjään saa huonettaan siivotuksi. Myös nuorenparin huone on tosi sotkuinen mutta aikuisten ihmisten jälkiä en rupea siivoamaan.  Nti Tättähäärän kanssa paistettiin tänään piparit vaikka hra 13v on niistä puhunut varmaan jo kuukauden.  Nuorella parilla vapaapäivä joten hyvin visusti ovat huoneessaan pysyneet.  Lukiolaisen oli pakko huoneesta tulla ja käydä fysioterapeutin kanssa kuntosalilla.

Mummolaan kävin tänään vähän joulua laittamassa vaikka äitini mielestä mitään ei saa laittaa koska hän ei pidä joulusta. Muutaman vanhan joulukoristeen laitoin esille,  vein varastosta muutaman silkkisen joulutähden oksan ja laitoin led-kynttilän lipaston päälle palamaan. Mummolassa kävi tänään siivooja ja hän oli laittanut lipaston päälle joululiinan. Keittiönpöydälle vein uuden vahakankaan joten joululiinaa en siihen nyt laittanut.  Toissa yönä mummo oli kaatunut vessassa ja niinpä joulukoristeena on nyt ompeleet otsassa. Ambulanssi oli vienyt mummon päivystykseen ja hänet kävin vuodeosastolta sunnuntai-iltapäivänä hakemassa.  Vanhainkotiin mummo haluaisi ja oma koti tuntuu taas niin huonolta paikalta. Pappa valitteli tänään miten suuntavaisto katoaa hetkessä ja ei löydä enää edes vessaan.  Tuli taas sellainen olo että kyllä minua mummolassa tarvittaisiin paljon, paljon enemmän. Mutta aika ei yksinkertaisesti riitä.

Tänä iltana kävin ostamassa ensimmäisen satsin ruokaa; erilaisia kaloja, vihanneksia, perunaa, lihaa jne jne. Viisi kassillista ruokaa mutta vielä on kaupasta jotain syötävää haettava.  Herkut on vielä kokonaan kaupassa, samoin joulun juomat. Toivoin kauppaan lähtiessä että joku lähtisi mukaan mutta ei ketään kauppareissu kiinnostanut. Mutta sain toki ostokset itsekin kotiin tuotua sillä autollahan minä kaupassa käyn. Matkaa on kuitenkin vähän vajaa 3 km ja ei tuollaista määrää ostoksia jaksa kukaan kantaa.

Kuusikulman jouluvalmistelut, osa 1

Tänään alkoi Kuusikulmassa jouluvalmistelut. Kävin tilaamassa meille joulukuusen ja viikon päästä maanantaina kuusi tuodaan kotiimme.  Ennen sitä yritän saada jonkinlaisen viikkosiivouksen tehtyä ja laitettua joulukoristeet paikoilleen.

Mummolassa tilanne on se että mummon kuulo on tällä hetkellä täysi nolla.  Vaikkua on korvissa niin paljon ettei se tänään irronnut vaikka kotisairaanhoito yritti sitä irrottaa mutta turhaan. Liotusta jatketaan perjantaihin saakka ja sitten on uusi yritys. Mummolla olisi ollut huomenna muistihoitajan tapaaminen mutta peruin sen koska turha sinne on mennä kun ei kuule mitään. Yritetään tammikuussa uudelleen.

Välähdyksiä

Vaikka suurimman osan ajasta on märkää ja pimeää niin pieniä välähdyksiä on tässä harmaudessa ollut. Tiistaina ja keskiviikkona pilkahti aurinko näkyviin muutaman kerran. Eilen satoi lunta niin että maa muuttui valkoiseksi mutta hetken päästä tuli taas vettä taivaan täydeltä.  Joulutunnelma on tipotiessään vaikka eilen kuunneltiin nti Tättähäärän kanssa joululauluja. Uskon että kyllä se joulumieli ja -tunnelma löytyy viimeistään sitten kun saan viikkosiivouksen tehtyä ja laitettua joulukoristeet paikoilleen. Se tapahtuu luultavasti ensi viikon torstaina tai perjantaina. 

Välähdyksiä on tapahtunut mummolassa ja niistä on tullut tosi hyvä mieli. Keskiviikkona mummo kertoi että pappa on valitellut vaivojaan kotipalvelun väelle.  Kotipalvelun työntekijä soittikin minulle iltapäivällä ja kertoi että on jutellut papan kanssa. Pappa oli kysynyt että voisiko kotipalvelu olla heillä koko päivän . Sitten oli kertonut että kun minulla on tämä muistisairaus niin en aina muista onko päivä vai yö ja riisun vaatteet kun olen menossa nukkumaan. Ja siitä suuttuu mummo ja huutaa minulle.  Kun tämän kuulin niin minulta pääsi itku.  Näinhän se mummo tekee vaikka olen monta kertaa hänelle sanonut että ei pappa tee tuota kiusallaan vaan johtuu ihan hra Alzheimerista. Mutta mikään ei mene mummon ymmärrykseen. Välillä mietin että eikö todella mene vai onko tosiaan niin ilkeä ihminen ettei halua edes ymmärtää.  Kotipalvelun tyttö oli selittänyt ettei he voi olla koko päivää. Oli sitten ehdottanut että josko pappa lähtisi aina silloin tällöin palvelutaloon lomalle. Sen ajatuksen pappa oli tyrmännyt mutta toisaalta ollut kuitenkin vähän kiinnostunut. Nyt sovittiin että rupeamme tätä ajatusta pohjustamaan vähän reippaammin. Pappa saisi olla viikon lomalla eikä kukaan huutaisi hänelle. Mummo saisi myös nauttia omasta seurastaan eikä tarvitsisi huolehtia mistään.

Mummolassa oli eilen tapahtunut toinenkin välähdys. Kihlattuni kävi siellä pientä remonttia tekemässä minun esikoiseni kanssa. Pappa oli seurannut hyvin tarkasti hommia ja kun homma oli ollut valmis niin oli sanonut että sepäs kävi nopeasti. Saatte ihan kolme pistettä. Kihlattuni oli sanonut että me pojat pistetään pisteet puoliksi ja siihen pappa: Se on sitten 1,5 pistettä kummallekin.  Uskomatonta!!! Miten toivonkaan että noita kirkkaita hetkiä olisi enemmän mutta kyllä nämä hetkittäisetkin välähdykset tuntuvat hyvältä. Vielä kun saisin mummon muutettua ystävällisemmäksi niin kaikki olisi hyvin. Mutta se on täysin mahdoton tehtävä. Ihminen joka ei ole ollut koskaan ystävällinen ja mukava ei enää tässä vaiheessa muuksi muutu. Valitettavasti!

Onko pakko jos ei taho?

Jotenkin nyt tuntuu että en saa tästä arjesta enää otetta; mikään ei kiinnosta eikä innosta.  Nyt on tullut ensimmäisen kerran mieleen että onko tämä kenties masennusta vai jotain muuta.  En oikein ymmärrä itseäni mutta jotenkin vaan tuntuu että en enää jaksa olla se ainoa aikuinen joka pyörittää tätä balettia.  Välillä tulee tunne että näiden lasten kasvattaminenkin on turhaa ja lyön vain päätä seinään kun yritän heitä yhteiskunnan tavoille opettaa.  Tämä on jotenkin tullut viime päivinä esille entistä enemmän. Torstaina oli nti Tättähäärän asioissa palaveri. Isän pyynnöstä palaveri oli juuri päivänä ja kuinka ollakaan, edellisenä päivänä isä perui osallistumisensa palaveriin. Minä ajoin palaveriin 200 km ja olin ajoissa paikalla. Äiti soitti palaverin alkuaikaan että tulee pian. Odotettiin 20 minuuttia ja soitettiin; tulen ihan kohta, olen vielä kotona.  Puolituntia sovitusta ajasta kun äiti saapui paikalle ja päästiin palaveria pitämään. Lauantaina meillä vietettiin hra 13v synttäreitä ja bioäiti oli kutsuttu paikalle klo 13.00.  Klo 10.40 soi ovikello ja oven takana seisoi äiti.  Siinä vaiheessa otti pattiin ja aika lujaa. Sanoin että olet kyllä turhan aikaisessa mutta tule sisään. Taksi oli tietenkin jo häipynyt meidän pihasta joten en voinut tehdä muuta kuin toivottaa tervetulleeksi.  Kakkua ei näissä juhlissa saanut koska kakku oli tilattu ja sovittu että noudetaan klo 12.00 jälkeen.  Nyt tosiaan taas mietin sitä että kun lähtökohdat ovat tällaiset niin teenkö todella ihan turhaa työtä kun yritän näitä lapsia kasvattaa. Onko kuitenkin se biologisuus niin voimakasta että se menee kaiken kasvatuksen edelle?  Jotenkin tuntuu että nämä biovanhemmat pyörittävät meitä muita ihan miten tahtovat ja vain heidän tapansa elää on se ainoa oikea. Mutta eihän se näin mene! Mielestäni sovituista kellonajoista tulee pitää kiinni ja noudattaa niitä.  Minäkin yritän aina lähteä sen verran ajoissa että ennätän paikalle sovittuna kellonaikana vaikka joutuisin tavallista hitaammin ajamaan. Kulutan sen ajan ennen palaveria ym. esim. käymällä kahvilla. Mutta pidän kiinni siitä ettei minua tarvitse odottaa.

Joulun laittaminen ei etene ollenkaan. Joulufiilis jossain kadoksissa ja tuntuu että en viitsi enkä halua tehdä mitään. Mutta ehkä minä tästä vielä piristyn ja se joulu tulee myös meidän kotiin. Tai sitten ei tule. Ja voihan sen joulun joku muukin loihtia esiin, ei kaikki aina tarvitse tapahtua minun käsien kautta.

Kadonnut elämänilo

En tiedä mikä minua nyt vaivaa mutta mikään ei huvita, ei kiinnosta eikä tunnu miltään.  Nti Tättähäärä intoilee joulusta ja hra 13v omista synttäreistään mutta minusta tuntuu että en viitsi tehdä mitään. Yleensä tähän aikaan on kaikki jouluvalot jo kaiveltu esiin mutta tänä vuonna ei ole. Huomenna juhlitaan 13 vuotiasta hyvin pienimuotoisesti ja onneksi kakku on sentään tilattu. Mutta pitäisi varmaan pöytään laittaa jotain muutakin. Perinteisesti olen leiponut synttäreille joulutorttuja mutta nyt tuntuu hyvin suurelta voimanponnistukselta ostaa kaupasta taikinalevyt ja tehdä niistä tortut. Ei pätkän vertaa innosta.  En tiedä olisiko intoa enemmän jos olisi kyseessä jonkun muun synttärit.  Nyt on tuo 13 v vienyt koko perheeltä voimat ihan kokonaan. Lukiolainen sanoi tänä aamuna että eikö tuota "apinaa" voi viedä minnekään suljetulle osastolle.  En tiedä johtuuko tulevasta joulusta, väsymyksestä vai mistä mutta poika on todella rasittava.  Se osastojakso on varmaan iäisyyden kuluttua ja tuntuu ettei me jakseta sitä odottaa. Mutta päivä kerrallaan eteenpäin ja jospa se jossain vaiheessa iloksi muuttuu.

Haaveilin että saisin tänne blogiin jonkinlaisen joulukalenterin mutta taitaa jäädä haaveeksi jäädä. Ihan kiva olisi valokuviakin laittaa mutta ensin pitäisi opetella siirtämään ne puhelimesta koneelle ja sitten ne saisi tänne. Jospa vuoden päästä olisin jo paljon nohevampi, toivossa on hyvä elää!

Nyt pitäisi kerätä elämäniloa ja asennetta ja lähteä mummolaan. Edessä lääkkeiden laitto kahdeksi viikoksi ja kauppa-asiat. Taidan kaivaa varastosta esille kynttelikön ja laittaa ikkunalaudalle. Eivät varmaan osaa sitä päälle laittaa mutta jospa kotipalvelu edes joskus laittaisi siihen valon.  Isäni ei kyllä ole koskaan joulusta perustanut.  Kommentoi jouluasioita aina näin: Ihan turhaan ihmiset yhdestä joulusta hössöttävät. Koskaan kotona ei saanut laittaa joulukoristeita ennen kuin aatonaattona ja joulukuusikin tuli vasta jouluaattona. Ehkä lapsuuden kodin perinteitä on se etten minäkään heti joulukuun alussa laita kaikkia joulujuttuja esille. Pikkuhiljaa rupean niitä laittamaan ja aatonaattona kaikki on sitten valmiina. Sen jälkeen meillä nautitaan joulusta loppiaiseen tai Nuutin päivään saakka. Minusta parasta joulussa on juuri itse joulu ja joulun jälkeinen aika.  Elämä on silloin yhtä juhlaa. Koti on koristeltu jouluiseksi, ei kiirettä mihinkään ja saa vain olla. Mitä nyt mummolan kauppa-asiat pitää hoitaa ja tokihan kotiinkin pitää ruokaa hankkia. Mutta ei ole koulua, ei terapiaa eikä harrastuksia. Tuntuu hyvältä viettää välillä tuollaista "laiskaa aikaa". 

Synkkää ja pimeää

Hetken aikaa saimme nauttia lumesta ja pienestä pakkasesta. Ehdin jo kuvitella että nyt tuli talvi ja kaikki muuttuu kirkkaammaksi. Mutta mitä tyhjää; lumet katosi ja entinen pimeys vallitsee. Etupihalla pieni kuusi kynttilöineen yrittää tuoda vähän valoa pimeään. Pihalla olisi myös kynttilälyhtyjä mutta enpä ole saanut niihin kynttilöitä vietyä. En edes muista milloin viimeksi niissä olisi kynttilät loistaneet.

Viime viikot ovat olleet jollain tavalla kiireisiä vaikka ei kalenteri kovin täynnä ole ollutkaan. Koululla pidettiin iso palaveri hra 13v:n asioissa ja jotenkin sen palaverin jälkeen tuntui että "valoa näkyy tunnelin päästä".  Palaverissa oli mukana pojan toimintaterapeutti ja hän osasi pukea sanoiksi ne asiat joille minä en ole koskaan sanoja löytänyt.  Hän kertoi miten pojassa on kaksi persoonaa ja nyt on jo pitkään ollut se ikävämpi persoona koko ajan esillä. Myös uusi liikunnanopettaja oli paikalla ja hän kertoi miten liikuntatunnit sujuvat. Tai pikemminkin ne eivät suju ollenkaan koska poika ei suostu mihinkään yhteistyöhön. Ei kuulemma halua!!!  Tätähän se on kotonakin, mitään ei haluta ja aina ollaan naama rutussa. Koulussa sujuu jollain tavalla.  Nyt  sairaalan väki oikeastaan ensimmäisen kerran todella uskoi että kaikki ei ole kohdallaan.  Nyt mietitään pojalle 8 viikon osastojaksoa, olisi arkipäivät osastolla ja viikonloput kotona. Tuo toisi mukavaa hengähdystaukoa meidän muiden elämään sillä elämä pojan kanssa on todella rankkaa. Ilmeisesti poika käy nyt läpi myös omaa lapsuuttaan ja on kauhean vihainen minulle siitä että en antanut hänen olla isän talossa ja elää siellä onnellista elämää. Minä olen kuulemma pilannut hänen elämänsä ihan kokonaan.  Hän itse uskoo tähän ja vaikka isä onkin kuollut jo vuosia sitten niin hän olisi pystynyt elämään siellä isän talossa ihan itsekseen. Ei tarvitse aikuisia mihinkään. Tällaisen ihmisen kanssa eläminen ei todellakaan ole herkkua vaikka ikää toisella onkin vasta noin vähän.  Synttärit hänellä on keskiviikkona ja sitten tulee tuo 13 vuotta täyteen. Murkkuikäkin puskee päälle ja elämä on varmaan hankalaa kun toisaalta haluaisi olla pieni poika ja leikkiä. Mutta toisaalta haluaa olla iso ja määrätä kaikesta ihan itse. Kaksi murkkua kasvattaneena tunnen olevani tällä kertaa ihan hukassa ja neuvoton.

Nti Tättähäärän asioissa palaveeraan tulevana torstaina. En usko että mitään uutta ja ihmeellistä tulee palaverissa esille mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Neiti odottaa Joulupukkia aivan innoissaan ja muutenkin joulun odotus on hänellä nyt pinnalla. Huomenna saa avata ensimmäisen luukun prinsessa-joulukalanterista ja sitä nyt miettii että mitähän sieltä löytyykään.  Joulua emme ole vielä mitenkään laittaneet ja nyt pitäisi jotain kynttelikköjä ym. kaivella varastosta esiin. Minä laitan joulua esiin pikkuhiljaa ja aatonaattona kaikki on sitten valmista. Silloin laitetaan joulukuusi ja hiljennymme joulun viettoon. Meidän joulu alkaa tuosta aatonaatosta ja kestää loppiaiseen. Onneksi nykyään koulut alkavat vasta loppiaisen jälkeen niin voimme nauttia joulusta ihan rauhassa. 

Vanhat valokuvat

Facebookissa sain haasteen julkaista vähintään 15 vuotta vanhoja valokuvia. Se olikin tosi mukava tehtävä, paneutua entiseen elämään. Kuvia löytyi tässä iässä tosi helposti siitäkin huolimatta että osa tuhoutui tulipalossa v. 81. Olimme asuneet ex:n miehen kanssa vajaan vuoden yhteistä kotia kunnes elokuisena yönä heräsimme yläkerran naapurin jyskytykseen ja huutoon TULIPALO. Tuo yläkerran naapuri oli suojelusenkelimme ja pelasti henkemme. Kaikki muu meni "savuna ilmaan ja tuhkana tuuleen".

Äidiltäni kävin eilen hakemassa vanhoja valokuvia ja mitä aarteita ne olivatkaan. Niissä pääsin näkemään äidin nuorena, kauniina naisena. Miten onnellisena ja iloisena hän valokuvissa hymyileekään. Sellaista äitiä minä en ole koskaan tavannut.  Joukossa myös yksi kuva jossa olen ihan pieni vauva ja olen äidin sylissä.  Yksi ainoa kuva jossa olen äidin sylissä. Yhtään kuvaa isän sylissä ei ole mutta jotenkin se ei haittaa koska muistissa on paljon hetkiä jolloin olen isän sylissä. Äidin sylissä en muista koskaan olleeni mutta tuo olemassa oleva valokuva todistaa että ainakin kerran äitini on pitänyt minua sylissään. Nuoruuden kuvissaan äiti hymyilee ja on onnellisen näköinen mutta kaikissa kuvissa minun syntymän jälkeen hän on onnettoman ja ilottoman näköinen. Pilasinko minä äitini elämän? Joutuiko hän pakosta naimisiin miehen kanssa jota ei rakastanut koska minä olin tulossa? Kaikki nämä kysymykset ovat heränneet valokuvien myötä. Mietin myös että onko äitini koskaan lapsia halunnut vai eikö pystynyt enempää lapsia saamaan. Sisaruksia aina kaipasin ja niitä kyselin mutta koskaan eivät vanhempani vastanneet miksi minulla ei sisaruksia ole.  Omaa lapsuuttani olen paljon miettinyt ja siitä johtuen koko ajan olen yrittänyt olla parempi äiti kuin oma äitini minulle oli.  Mutta osaanko kuitenkaan olla? Monesti huomaan olevani kuin äitini ja se suorastaan pelottaa minua. En minä halua sellainen äiti olla! Paljon olisi vielä asioita jotka haluaisin äidin kanssa ottaa puheeksi mutta tiedän jo valmiiksi että äiti suuttuu eikä halua niistä keskustella. Miksi???

Mistä löytää kärsivällisyyttä?

Viime päivinä on tullut monta kertaa mieleen että miksi kaupassa ei myydä kärsivällisyyttä sekä lempeää luonnetta?  Lempeän luonteen ostaisin heti ja muutama kilo kärsivällisyyttäkin tarvitsisin.  Kauhukseni olen huomannut että alan pikkuhiljaa olla kuin oma äitini, yhtä ilkeä ja piikikäs. Tuntuu että kaikki lämpö ja inhimillisyys on minusta kadonnut jonnekin.  Varsinkin lämpö ja kauniit sanat eivät ulotu enää tuohon kutosluokkalaiseen.  Tämä huomio on minusta järkyttävä ja olenkin yrittänyt muuttaa itseäni. Toistaiseksi tulokset ovat vielä näkymättömät.  Tämän kuun loppupuolella on iso palaveri koululla johon minun lisäksi tulee koulun väki,  toimintaterapeutti ja keskussairaalan väki. Yhdessä mietitään missä mennään, miten pitäisi edetä ym.  Eilen katsoin Wilmasta oikeinkirjoituskokeen numeron, 5,5.  Yritin saada pojan harjoittelemaan oikeinkirjoitusta mutta ei suostunut koska se on niin helppoa ja hän osaa kaiken. Hän ei halua koskaan tehdä mitään, opetella mitään ja sitten tulokset ovat tuon mukaisia. Hänellä on toki diagnooseja ja yksi on monimuotoinen oppimiskyvyn häiriö MUTTA opetusta on järjestetty tavalla jolla hän oppii. Ja hän oppisi jos vain haluaisi ja viitsisi nähdä vähän vaivaa koulunkäynnin suhteen. MUTTA KUN EI HALUA!  Ei halua myöskään käydä koulua kun siitä ei ole mitään hyötyä ja siellä ei opi mitään. Koulussa on ihan tyhmää kun ei saa olla vapaasti jne jne. Tätä samaa valitusta päivästä toiseen.  Eilen sitten pimahdin totaalisesti kun tuon numeron näin.  Tunnen olevani niin täysin voimaton, osaamaton ja epäonnistunut ihminen kun en saa lastani kiinnostumaan oppiaineista.  En jaksa kuunnella hänen valitustaan siitä ettei hänellä ole montaa polkupyörää eikä mitään muutakaan. Poika syyttää minua aina siitä miten olen pilannut hänen elämänsä hakemalla hänet isin talosta tänne meille. Isin talossa hän olisi saanut elää onnellista elämää, ei olisi tarvinnut mennä kouluun vaan olisi saanut pelata koko ajan ja saanut jopa pelata K18-pelejä. Niitähän poika vähän vajaa 3 vuotiaana pelasi siellä onnellisessa isin talossa. Minähän se olen pojan elämän pilannut tiukoilla säännöilläni ja olemalla tyhmä/typerä ja kaiken lisäksi rumakin.  Tämä on tätä sijaisäidin onnea ja elämistä ihan tavallisena äitinä. Jatkuvasti lehdissä etsitään uusia perheitä. Mitään muuta vaatimusta ei ole kuin että on ihan tavallinen perhe. Sijoitetun lapsen tuloon asti perhe on varmaan ihan tavallinen mutta lapsen tultua tavallisuus on kaukana.  Toki on perheitä joissa sijoitetun kanssakin eletään ihan tavallista arkea. Ja ihan tavallista arkeahan tämä meilläkin on sillä samanlaisia erityislapsia löytyy tavan perheistäkin.

Kärsivällisyyttä tarvitsen myös sen mummolan uuden kahvinkeittimen kanssa. On mummo sillä kuulemma kahvit keittänyt mutta vaikeaa on. Tänään harjoiteltiin yhdessä kahvipannun laittamista keittimeen. Kun laittaa pannun tai ottaa pannun pois niin suodatin osa aukeaa aina. En tiedä miten mummo sen pannun ottaa/laittaa mutta se tosiaan aukeaa. Ilmeisesti on jotenkin saanut jo rikottua sitä suppilo-osaa koska se ei enää lukkiudu paikoilleen. Johan keitin on siellä ollutkin kaksi päivää...

Facebookissa sain haasteen jossa pitäisi etsiä positiivisia asioita elämästään ja tänään taidan jättää haasteen väliin. Tänään ei tunnu löytyvän mitään positiivista.

Uusi kahvinkeitin

Eilen vietettiin isänpäivää ja tämä huono tytär ei käynyt isäänsä onnittelemassa ja halaamassa. Eilen oli jotenkin sellainen väsynyt olo että katsoin viisaammaksi jäädä kotiin. Isä ei kuitenkaan tiennyt mikä päivä on ja enpä usko että äitikään tiesi että on juhlapäivä. Olisi ehkä pitänyt eilen käydä mutta toisaalta eilen ei mikään kauppa ollut auki.  Kun tänään menin kauppalistaa hakemaan niin ensimmäisenä listalla luki UUSI KAHVINKEITIN.  Mummo oli eilen pudottanut keittimen kannun ja tänään oli jäänyt aamukahvi juomatta.  Menin paikalliseen kodinkoneliikkeeseen ja salaa mielessäni toivoin että sieltä löytyisi kannu entiseen keittimeen. Turha toivo; kun keitin ei ole Molccamaster niin kannuja ei todellakaan löydy.  Eihän siinä auttanut muu kuin ostaa uusi kahvinkeitin.  Mummon ensimmäinen kommentti oli että en minä sitä osaa käyttää. Käyttöä harjoiteltiin mutta pahoin pelkää että mummo ei osaa sitä käyttää.  Ihan samanlainen se on kuin entinenkin keitin mutta jostain syystä käyttö ei nyt vaan luonnistunut.  Ja lääkärin mielestä mummolla ei muistisairautta ole.

Meillä kotona vietettiin isänpäivää pienessä mittakaavassa. Nti Tättähäärä oli tehnyt kerhossa hienon kortin ja sen ojensi iskälle silmät loistaen. Kutosluokkalainen oli tehnyt taulun jonka keskelle sahannut puisen sydämen. Myös hän halusi taulun tämän perheen iskälle antaa. Syntymäisälleen sytytettiin kynttilä lipaston päälle. Kaksi vanhinta on jo niin isoja että saavat itse huolehtia muistamiset. Tiedä sitten ovatko muistaneet. Ex:lle lähetin kyllä eilen illalla valokuvan jonka otin tytön synttäreillä. Siinä oli isä ja tyttö vierekkäin. 

Viikonlopun odotusta

Perjantaiaamu on alkanut meillä todella leppoisasti.  Nukuttiin nti Tättähäärän kanssa pitkään, syötiin aamupala hitaasti ja rauhallisesti. Sen jälkeen laitettiin pyörimään Pieni merenneito ja katsottiin elokuvaa yöpuvussa. Vasta sen jälkeen oli keittiön siivouksen vuoro.  Jälleen kerran mietin miten onnellinen ihminen olenkaan kun saan viettää tällaisia rauhallisia aamuja kotona. Ei ole kiire mihinkään vaan voidaan vaan olla tekemättä varsinaisesti mitään.  Varhaiskasvatuksesta puhutaan paljon ja korostetaan sitä miten jokaisen lapsen pitäisi päästä varhaiskasvatuksen piiriin jo hyvin pienenä. En tiedä onko se niin välttämätöntä.  En ole kasvatuksen ammattilainen vaan pelkkä äiti. Uskon että ns. terve lapsi oppii kyllä asioita ihan kotona arkea ja juhlaa elämällä.  Ryhmässä olemista harjoitellaan kerhoissa ja harrastuksissa.  Vaikka ollaan kotona niin en minä neitiä neljän seinän sisällä koko aikaa pidä. Hän käy seurakunnan kerhossa 2 tuntia viikossa, liikuntakerhosssa tunnin ja muskarissa käydään yhdessä. MLL:n perhekahvilassa käydään myös joten neiti tapaa kyllä ikäisiään ja pystyy luomaan kaveruussuhteita. Oman ikäiseni ovat jo mummoja mutta tuolla perhekahvilassa olen tutustunut "nuoriin" äiteihin ja koskaan en ole tuntenut että en kuulu äitien joukkoon. Paljon vanhempi olen mutta ei haittaa.  Sieltä on Tättähäärä löytänyt kavereita ja olenpa jopa uskaltanut avata suuni ja pyytää toisilta äideiltä lastenhoitoapua kun olen sitä tarvinnut. Vastaavasti olen tarjonnut omaa apuani ja ollut iloinen kun apu on otettu vastaan. 

Vaikka haluan hoitaa lapset kotona niin ymmärrän kyllä että joissakin tilanteissa päivähoito on tarpeen. Esikoinen meni perhepäivähoitoon 2 vuotiaana kun menin töihin kodin ulkopuolelle. Hoidossa hän ennätti olla 1,5 vuotta. Siinä vaiheessa perhe kasvoi ja esikoinen jäi kotiin minun ja vauvan seuraksi. Esikoinen olikin kotona eskari-ikään saakka, kävi vain seurakunnan kerhossa kerran viikossa. Kun esikoinen meni eskariin oli seuraava lapsi 3v ja hän meni kuntoutukselliseen hoitoon päiväkotiin. Tätä kapinoin pitkään mutta lopulta ymmärsin lääkärin sanat; lapsi tarvitsee niin paljon kuntoutusta ja kun hän on avun piirissä päivällä niin minä saan olla vain äiti.  Näinhän se menee, on todella mukavaa olla "vain" äiti ja keskittyä siihen rooliin.  Seuraavan kerran perhe kasvoi kun kaksi vanhinta oli jo koulussa. Nyt ei tullut vauvaa vaan 4 vuotias. Vuoden verran oltiin kotona ja sitten tarvittiin taas päiväkodin apua kuntoutukseen. Tässä vaiheessa en enää kapinoinut vaan huokaisin helpotuksesta.  Tässä vaiheessa olin jo yksinhuoltaja ja elämä tämän erityislapsen kanssa oli aika raskasta. Lapsi olikin päiväkodissa viisi päivää viikossa ja koko päivän.  Näin minulle jäi edes hetki omaa aikaa ja kun koululaiset tuli koulusta niin jäi aikaa myös heille eikä koko aika mennyt tämän "vilkastuksen" perässä juoksemiseen.  Tämän kokemuksen jälkeen olen aina yrittänyt muistaa että lapset ovat yksiköitä ja jokaista ei voi hoitaa samalla tavalla.  Tällä hetkellä tuntuu että pystyn ja jaksan hoitaa Tättähäärän kotona mutta aika näyttää mitä eteen tuleen. Kolmen vuoden päästä viimeistään tyttö lähtee eskariin ja siitä se koulutie sitten alkaakin.  Jotenkin hullulta tuntuu ajatella että minulla on vielä edessä vanhempainiltoja pitkälle tulevaisuuteen. Eilen illalla istuin yli 2 tuntia lukion vanhempainillassa ja ensi viikolla on edessä peruskoulun vanhempainilta.

Viikonloppu onkin taas lapsia täynnä sillä kohta lähden hakemaan vierailevat tähdet viikonlopuksi. Siellä tyttö jo odottaakin kuumeisesti milloin meille pääsee.  Tuntuu ihan uskomattomalta miten tärkeiksi nuo tukilapsetkin voivat muodostua kun heidän kanssaan elää useita vuosia. Ja varsinkin meidän tapauksessa kun se yhteiselämä aloitettiin ihan vauvan kanssa. Ja eihän isovelikään ollut kuin vähän yli 2v. He ovat omalla tavallaan osa meidän perhettä ja tukilapset ovatkin monesti ihmetelleet miksi heidän kuviaan ei ole seinällä. Olen "lohduttanut" heitä että en ole vielä ennättänyt laittaa ja eihän siellä ole Tättähääränkään kuvaa eikä Tättähäärän iskän.  Selitys on kyllä tottakin sillä valokuvaprojektini on vasta vuodessa 2010. 

Vaikka lapsipainotteista tämä elämä onkin niin siellä mummolassa ovat mummo ja pappa. Sinne on pian suunnistettava ja hommattava ruuat viikonlopuksi. Monesti olen miettinyt että mummo ei varmaan enää osaa puhelinta käyttää mutta onneksi olin väärässä. Eilen aamulla klo 7.30 tuli soitto ja mummo hädissään ilmoitti ettei saa ulko-ovea auki.  Jostain kumman syystä ulko-ovi on nyt mennyt sellaiseksi ettei mummon voimilla sitä auki saada. Joten ei auttanut muu kuin hypätä autoon ja käydä ulko-ovi aukaisemassa. Kotipalvelussa on kyllä avain mutta ei kotipalvelun väki sitä mukanaan kuljeta. Soitin eilen kiinteistöjen hoitajalle ja pyysin tekemään jotain ovelle. Viisainta olisi antaa oven olla auki mutta siihen ei mummolan väki suostu. Ehkä parempi niin, eihän sitä koskaan tiedä kuka yöllä huoneistoon tulee.

Treffit muistihoitajan kanssa

Tänään oli isälläni ja muistihoitajalla treffit. Kävin papan hakemassa ja kun lähdettiin ajamaan niin pappa muisti ettei hän ottanut sahaa mukaansa. Mietti siinä sitten että miten hän työt tekee kun saha on kotona. Sanoin että et sinä nyt sahaa tarvitse.  Isäni on ollut joskus muinoin metsuri ja paljon niitä aikoja muistellut. Saha taisi tulla mieleen noista ajoista.  Ajettiin terveyskeskuksen pihaan ja heti tuli kommentti: Lääkäriinkö sinä minut vietkin.  En vie, käydään tapaamassa muistihoitajaa.  Minusta oli yllättävää tuo että tunnisti heti paikan kun ulko-oven eteen ajoin.  Muistihoitaja on aivan ihana ihminen ja siellä käynti piristi taas meitä molempia. Mitään muistitestejä ei papalle enää tehdä koska ei niistä ole mitään hyötyä. Vuosi sitten testeistä sai 19 pistettä eli ei kovin paljon. Nyt ei enää näkisikään tehtäviä tehdä koska näkö on niin olematon. Juteltiin arjesta ja sen sujumisesta. Loppupäätelmäksi tuli että mihinpä pappa enää sitä muistia tarvitseekaan.  Osaa liikkua omassa kodissa, käy vessassa, pystyy syömään itse. Mummo auttaa vaatteet päälle kun aamuisin ei muista mihin illalla on vaatteet jättänyt. Öisin on levottomuutta mutta toisaalta mitä sen on väliä. Toki äidin jaksamisesta kyseltiin ja sitä mietittiin. Lääkityksen muuttamista ei edes mietitä; muistilääke (nimeä en nyt muista) ja Exelon-laastari saavat riittää. Tuota laastaria on vielä vahvempaa versiota jos tarve vaatii.  Pappa itse sanoi olevansa ihan tyytyväinen elämäänsä ja sehän on tärkeintä.  Muistihoitajan luota kotiin lähti ihan tyytyväinen vanha mies.

Tänään meillä on juhlapäivä; meidän lukiolainen täyttää 16 vuotta.  Minä puhunkin aina että 27.10.1999 tapahtui pieni Ihme. Syntyi pienenpieni vauva joka pienuudestaan huolimatta sinnitteli elää. Minun ja Ihmeen tiet kohtasivat 29.2.2000 kun tapasimme toisemme sairaalan teho-osastolla. Miten kädet vapisivatkaan kun nostin Ihmeen syliini. Eihän hän enää pieni ollut vaan ihan normaalin vastasyntyneen kokoinen vauva.  Tuosta päivästä lähtien olemme yhteistä taivalta kulkeneet. Paljon on näihin vuosiin mahtunut, niin iloa kuin suruakin.  Kun katsoo kuvaa joka on otettu 16 vuotta happikaapin läpi niin ei todellakaan voi tunnistaa sitä kaunista nuorta naista joka meidän kodissamme asuu.  Muistan ikuisesti lääkärin sanat kun hän toivotti onnea kotiin lähtiessä: Teillä tulee olemaan pitkä ja raskas tie edessä.  Sama lääkäri sanoi muutama vuosi sitten; Sinä olet tehnyt ihmeitä aikaan tämän lapsen kanssa. Pyörätuoliin ennustettu tyttö kävelee omin jaloin ja pärjää elämässä ihan samalla tavalla kuin muutkin ikäisensä.  Näin tyttö tekeekin.  Paljon onnea rakas tyttäreni!

Pieni irtiotto

Nyt on irtiotto arjesta takana ja täytyy sanoa että oli erittäin onnistunut vuorokausi. Perjantaina päästiin lähtemään reissuun jo hyvissä ajoin. Ajettiin suoraan hotelliin ja majoituttiin. Iloinen yllätys odotti hotellihuoneessa sillä en muistanut että olin varannut huoneen jossa on pienen pieni sauna. Joten ajastettiin sauna ja lähdettiin syömään.  Ruokailtiin pitkän kaavan mukaan ja sieltä sitten suoraan Johanna Kurkelan konserttiin.

Konsertti oli elämys tällaiselle maalaismammalle. Olen aina tykännyt Kurkelasta ja vaikka konserttisali oli täynnä niin minusta tuntui että Kurkela laulaa vain minulle. Musiikki ja ennen kaikkea laulujen sanat veivät mennessään.  Konsertti meni niin syvälle minuun että vielä unessakin koin kaikenlaisia seikkailuja konsertin tiimoilta.  Kaikki kappaleet sykähdyttää mutta Rakkauslaulu on edelleen ylitse muiden. Jos me kihlattuni kanssa vielä joskus naimisiin menemme niin luultavasti kirkossa tai ainakin hääjuhlassa kuuluu Rakkauslaulu. Ja toivon että sen esittää esikoiseni.  Hän on esittänyt eräässä koulun juhlassa minulle kappaleen Rentunruusu joten nyt voisi olla rakkauslaulun vuoro.

Lauantaina luovutimme hotellihuoneen ja ajelimme kaupungille.  Teimme kirpparikierroksen ja mukaan ei kyllä mitään ihmeempää tarttunut. Yksi jouluinen kahvipurkki sillä eihän jouluun ole enää pitkä aika.  Jotain muumia löytyi sitten kaupasta; kahvilusikka Talviuni. Muki ja kulho on joten olihan nyt lusikka ostettava.  Ensimmäiset joululahjatkin ostin; nti Tättähäärä ja vieraileva neitokainen saavat prinsessayökkärit.  Joka joulu ostan lapsille uudet yökkärit ja tänä jouluna olen ajoissa sillä tarjonta vähenee mitä lähemmäksi joulua mennään.

Kotijoukot olivat pärjänneet täällä paremmin kuin hyvin. Nti Tättähäärä kyselikin että mitä te täällä teette kun lauantaina iltapäivällä kotiin ajelimme. Olisi kuulemma halunnut olla vielä yhden yön omien kavereiden kanssa.  Mutta kotiin tultiin kuitenkin.

Tuollaiset pienetkin irtiotot tekevät kyllä hyvää. Loppujen lopuksi ne eivät edes vaadi kummoisia järjestelyjä, vain sen että viitsii pyytää lapsenvahtia ja lähteä.  Nyt pitää taas keskittyä arkeen.  Tänään kävin hammashoitajalla ja huomenna mennään papan kanssa tapaamaan muistihoitajaa. Enää ei papalle muistitestejä tehdä vaan käydään pelkästään näyttäytymässä ja hoitaja vähän pappaa ja minua jututtaa.

Syysväsymys

Tänä syksynä minua vaivaa ihme syysväsymys.  Tekemättömiä hommia on vaikka kuinka paljon mutta en saa itsestäni puristettua intoa niiden tekemiseen. Ikkunat jäi keväällä pesemättä ja niin ne näyttää nytkin jäävän. Ostin jo uudet verhotkin tupakeittiöön ja kuvittelin saavani verhoista uutta potkua ikkunanpesuun mutta ei näytä löytyvän.  Voisin toki tilata ikkunanpesun jostain firmasta mutta jääköön kevääseen. Kyllähän ne uudet verhot voi ripustaa myös likaisiin ikkunoihin. Ja kohtahan on niin pimeää ettei lika näy.  Paljon muutakin tekemätöntä hommaa löytyy, jopa viime viikon pestyt pyykit ovat "vierashuoneen" sohvalla. Ne pitäisi laskostaa ja laittaa kaappeihin.  Ihan sellaisen perusarjen pyöritän mutta en yhtään enempää. Pakko olisi vähän ryhdistäytyä ja innostua hommiin. Jotenkin tämä elämä sujuu nyt tasaisesti, hyvä niin.  Johtuneeko väsymys siitä, voi olla. Tietyn väliajoin kaipaisin eräänlaista säpinää elämään. Vanhusten osalta en sitä kaipaa mutta tässä omassa elämässä ja lähinnä työssäni voisi tapahtua jotain uutta. Mutta uusi perhehoitolaki takaa sen ettei mitään tapahdu.  Ja tietyssä sijaishuoltoyksikössä olen mustalla listalla ja minun elämää seurataan varmaan suurennuslasin kanssa. Joten työrintamalla ei mitään uutta odotettavissa ja se ehkä saa aikaan tämän väsymyksen. Samalla tuntee olevansa oikeastaan aika tarpeeton. Vaikka itsestä tuntuu että olisi voimia ja intoa vielä vaikka mihin työsaralla niin laki ja sos.työntekijät estävät sen.

Koululaiset oli viime viikon lomalla ja vietimme oikein laiskan loman. Heti loman alussa kävimme tapaamassa nti Tättähäärän mummoa ja viivyimme reissulla kaksi yötä.  Lomalla vietimme myös tyttöjen päivää ja meidän talon kaikki kolme tyttöä vietti päivän kaupungissa. Yksi sai naamaansa metallia ja nuorimmainen prinsessamekkoja.  Äiti ei saanut reissulla mitään muuta kuin mahansa täyteen pitsaa. Rahapussi kyllä tyhjeni oikein mukavasti. Mutta viis siitä kun mukavaa oli.  Vastarannan kiiski (kutosluokkalainen) sai viettää päivän ihan itsekseen ja nautti elämästään kun sai tehdä mitä halusi. Mitä nyt muutaman kerran soitti minulle ja kysyi lupaa tekemisiin.

Tänään alkoi arki; koululaiset koulussa ja me perhekahvilassa. Illalla vielä Tättähäärn ja Vastarannan kiiskin liikuntakerho. Ennen sitä pitäisi saada koneellinen pyykkiä kuivumaan ja jospa saisin sen sohvan tyhjäksi. Perjantaina sen on oltava tyhjä kun esikko saapuu kotiin.  Perjantaita odotankin innolla. Lähdetään viettämään parisuhdeaikaa; Johanna Kurkelan konsertti ja sen jälkeen hotelliyö. 

Muista pyhittää lepopäivä

Lapsuudenkodissani sunnuntai oli hyvin arvokas päivä ja silloin ei tehty oikeastaan mitään. Minulle korostettiin aina miten tärkeää on pyhittää lepopäivä. Omassa elämässäni olen yrittänyt tätä toteuttaa mutta en ole siinä täysin onnistunut. On aina pyykkiä ja kaikenlaista kotityötä jota pitää myös sunnuntaisin tehdä. Mutta olen "keskustellut" tästä  korkeimpien voimien kanssa ja olen saanut Taivaan Isältäni luvan tähän kaikkeen. Hän tietää että en häntä pilkatakseni hommia teen vaan ihan siitä yksinkertaisesta syystä että arki pyörisi sujuvasti.  Tänään kyllä nukuttiin nti Tättähäärän kanssa 10.30 saakka ja tuntuukin ettei saatu päivässä mitään aikaan kun noin pitkään nukuttiin. Mutta oli kyllä tosi mukava nukkuakin.

Eilen kävin sanomassa heipat pienille mummotettavilleni. Olen saanut kunnian olla heidän mummonsa 1,5 vuotta ja nyt he muuttavat äidin kanssa kaus pois.  Äidin kanssa meillä on yhteinen tytär ja olemme tunteneet toisemme yli 15 vuotta. Siitä johtuen pieni pelko sydämessä tulevaisuuden suhteen. Pienet ihmiset ovat rakkaita ja toivon sydämestäni heille kaikkea hyvää.  Lupasin että ensi kesänä näemme. Toivottavasti näin tapahtuu. Pienten ihmisten puolesta täytyy nyt rukoilla entistä enemmän ja pyytää heille Jumalan siunausta.  Rakkaita ja tärkeitä ovat vaikka mitään biologista yhteyttä meillä ei ole.

Kotiin sain tänään isonpojan. Viikon toppi täällä ja asuu sen ajan kotona. Toivottavasti poika ei työssöoppiessaan kohtaan kovin raakoja asioita. Mutta jos kohtaa niin ne ovat sitä työtä jota hän ehkä tulevaisuudessa tekee työkseen. Ei elämä ole vaaleanpunaista unelmaa jossa tapahtuu vain ihania ja mukavia asioita.

Niitä näitä

Viikko on kulunut edellisestä postauksesta.  Monesti olen yrittänyt jotain kirjoittaa mutta pää on niin täynnä kaikenlaista etten saa mitään järkevää kirjoitettua.  Aina pitää muistaa myös se etten kirjoita mitään sellaista mistä ei saa kirjoittaa. Ja sehän se hankaloittaa tätä blogin pitämistä. Olisi niin paljon sellaista jota olisi periaatteessa hyvä jakaa  ja ehkä siitä blogin välityksellä keskustellakin mutta kun ei saa.

Viimeksi kirjoitin että mummolassakin kaikki hyvin.  Hyvin ja hyvin, miten sen nyt ottaa. Lauantaina oli kotipalvelu lähettänyt papan päivystykseen kun ei pysynyt pystyssä ja oli muutenkin sekava. Minä satuin olemaan sirkuskoulussa lasten kanssa ja puhelin kotona joten taksilla laittoivat papan menemään. Soittelin sitten päivystykseen ja sieltä oli pappa juuri lähdössä kotiin. Terve ja hyvässä kunnossa oleva papparainen, ei mitään syytä jättää osastolle.  Vielä sunnuntaina kotipalvelun työntekijä soitti ja sanoi olevan huolissaan. Pelkää että pappa kaatuu ja lonkka murtuu.  Mutta mitäs teet kun mihinkään ei oteta vastaan. Tuo aamuinen sekavuus on varmaan sitä että pappa valvoo yöt ja nukahtaa aamulla juuri ennen kuin kotipalvelu tulee aamukäynnille. Päivät pappa nukkuu, nousee vain syömään ja vessaan. Onneksi käy vielä itse vessassa eikä ole tarvinnut vaippoihin siirtyä. Mutta sekin aika tulee varmaan eikä siihen välttämättä ole enää pitkä aika.  Tänään taas piipahdin mummolassa ja aina on huono omatunto siitä ettei siellä oikein ennätä istua. Joka kerta yritän kuitenkin hetken keinutuolissa istahtaa ja muutaman sanan vaihtaa. Vaikka eihän niitä puheenaiheitakaan enää kauheasti ole. Jotenkin mummolan väki on niin ulkona tästä elämästä ettei osaa oikein mistään keskustella.

Viikonloppuna oli taas eläväistä elämää kun tukilapset oli meillä. Tuollaisten pienten ihmisten kanssa on niin mukava touhuta kaikenlaista. Lauantaina olimme mukana MLL:n retkellä ja tutustuimme luomukarjatilan elämään.  Myös sirkuskoulu on lauantaisin ja sinne tukarit lähtevät aina mielellään meidän mukaan. Sunnuntaina kävimme Mimmien konsertissa. Pitäähän lapsille vähän kulttuuriakin järjestää. Tukilapset ovat käyneet meillä 2,5 vuotta ja on ollut ilo kasvaa heidän mukanaan. Pienestä vauvatytöstä on kasvanut omaehtoinen 3 vuotias. Pian 5v täyttävä poika on myös kasvanut ja tullut jo isoksi pojaksi jolta on jo ensimmäinen hammas lähtenyt. Toivottavasti saamme kulkea heidän rinnallaan vielä pitkään.

Kutosluokkalaisen kanssa olen taistellut läksyistä ja eilen panoi pinna lopullisesti. Eihän se pojan syy ole ettei opi mutta kun en aina ole vakuuttunut siitä että eikö opi vai eikö halua oppia.  Samalla manasin tämän integraation sinne missä pippuri kasvaa.  Meidän kunnassa integraatio on otettu todella kirjaimellisesti ja kaikki erityisoppilaat ovat yleisopetuksessa. Toki jotain on mukautettu ja yksilöllisestetty mutta yleisopetuksessa ovat. Koulunkäynninohjaajia on muutama ja ei heitä joka luokkaan riitä.  Vanhanaikainen varmaan olen mutta mielestäni pienryhmät ja jopa erityiskoulut ovat joissakin tilanteissa tarpeellisia.  Integraation tarkoitushan on ettei ketään lokeroida eikä syrjäydy muista erilaisuutensa takia mutta kyllä se erilaisuus voi syrjäyttää siitä huolimatta vaikka samassa luokassa ja koulussa ollaan. Ei kutosluokkalaisella ole kavereita koska sosiaaliset taidot on mitä on.  Kiusaamista kyllä riittää ja siitä on taas koko syksy koulun kanssa keskusteltu. Kaikki alkaa olla taas siinä pisteessä että otan suoraan yhteyttä kiusaajien kotiin.  Joskus suora yhteys auttaa, ei aina.  Poika ei aina enää edes puhu että on kiusattu ja eilisenkin kiusaamisen sain tietää kun luokanope soitti minulle. Kiusaamista on varmaan aina ollut mutta olen ehkä niin vanha etten sitä muista omilta kouluajoiltani.

Elämän pieniä iloja

Kun elämä koostuu pelkästä kotoilusta ja hoivatyöstä niin arjen ilotkin ovat loppujen lopuksi aika pieniä.  Tänään olen menossa kampaajalle ja odotan sitä innolla. Tukka on harmaantunut, edellisestä värjäyksestä jo aikaa. Myös leikkaus on kasvanut ylipitkäksi ja on jo todellakin aika siistiytyä.  Kutosluokkalaisella koulua yhteen ja hän jää lapsenvahdiksi kampaajakäynnin ajaksi. Iloitsen myös siitä että voin luottaa poikaan niin paljon että uskallan jättää hänet kotiin kahdestaan nti Tättähäärän kanssa.

Kolmas ilonaihe on se että lokakuun lopussa olemme menossa viettämään parisuhdeaikaa. Liput Johanna Kurkelan konserttiin on jo kalenterin välissä ja eilen varasin hotellihuoneen. Miniä lupasi että he voivat ajella tänne ja pääsemme pitkästä aikaa viettämään iltaa ja yötä ihan kahdestaan. Edellisen kerran olimme yötä kahdestaan poissa kotoa maaliskuussa kun juhlimme mieheni synttäreitä. Haaveilimme että elokuussa olisimme päässeet yhdessä hemmottelemaan itseämme sillä olemme olleet nyt 5 vuotta kihloissa.  Ja onhan meillä juhlavuosi sillä olemme yhdessä 100 vuotta vanhoja. Joten tuo lokakuun reissu on kyllä iloinen asia.  Parisuhdetta on hyvä välillä hoitaa ja viettää aikaa ihan kahdestaan.  Nykyään yhteiset saunahetketkin ovat jääneet kun ipanat tykkää saunoa ja työntyvät mukaan.  Me emme ole miehen kanssa koskaan varsinaisesti viettäneet aikaa kahdestaan sillä hän hyppäsi mukaan tähän oravanpyörään ilman mitään seurusteluja ym. Perhe on nyt kasvanut ja välillä tuntuukin että "ikuisen poikamiehen" on vähän vaikea tätä kaikkea käsittää.  Nyt on tullut myös selvästi esille se että kyllä se "oma" lapsi on aina oma lapsi. Minullahan oli kolme lasta ennestään ja nyt meillä on tämä "yhteinen" nti Tättähäärä.   Tättähäärä on iskän tyttö ja monesti kutosluokkalainen kokee karvaan pettymyksen kun ei pääsekään hommiin mukaan vaan Tättähäärä onkin se joka lähtee iskän mukaan.  Nämä ovat vaikeita asioita ja yritän siinä välissä toimia erotuomarina ja "tulkkina". 

Iloinen pitää olla myös siitä että mummolassa on kaikki periaatteessa hyvin. Mitään akuuttia ei näyttäisi olevan ilmassa. Myös kotona on sellainen tavallinen härdelli, ei mitään uutta ja ihmeellistä.  Arki sujuu ja elämä hymyilee.

Kotoilua

Harmaata, kosteaa ja lentäviä lehtiä sekä havunneulasia.  Näistä on tämä syksyinen viikonloppu tehty. Piha on saateltu talvikuntoon, tosin lehtien haravointia riittää vielä pitkälle syksyyn. Mutta muuten kaikki on valmista ja toivon ensilumen tervetulleeksi. Kynttilälyhdyt otettu esiin varastosta ja laitettu pihamaata valaisemaan. Kanervat ja callunat ovat löytäneet tiensä ulkoruukkuihin ja nyt vain odotamme talven tuloa.

Blogeja lukiessa olen huomannut että kotoilu on nykypäivää. Minä olen  tietämättäni ollut muodikas jo pitkään. Viimeiset 19 vuotta olen enemmän ja vähemmän kotoillut.  Elämästä olen pyrkinyt tekemään mahdollisimman arkisen ja kiireettömän. Toki koulu ja muut aktiviteetit meidän arkea rytmittävät mutta muuten yritämme elää kiireettömästi ja itseämme kuunnellen.  Nyt se on aika helppoa kun koko perheen aktiviteetit on kasattu yhdelle viikonpäivälle. Toistaiseksi toimiva ratkaisu mutta saa nähdä mitä se on talvikeleissä. Toivottavasti sujuu sittenkin. Mummolan väki luo myös tiettyjä rutiineja meidän arkeen. Silloin kun mummolassa ei mitään kriisejä eikä mitään muuta ylimääräistä niin elämä on tosiaan aikamoista kotoilua. Minä tykkään ja nti Tättähääräkin tykkää.  Jää aika  prinsessaleikeille ja kyläilylle toisen prinsessan luona.  Paljon ulkoillaan ja ollaan vaan. Kotitöitä on tietysti pakko tehdä mutta niissäkin tehdään vain pakollinen.  Rästitöiden pino vaan kasvaa ja kasvaa.


Työpaikkaviihtyvyyttä voisi enemmän miettiä mutta en ole mikään sisustusihminen. Luen blogeja ja sisustuslehtiä mutta oma koti on mitä on.  Viikolla sain laitettua isonpojan huoneen eräänlaiseksi vierashuoneeksi. Poika ja miniä oli tulossa viikonlopuksi ja huone oli pyykinkuivaushuone. Sain sinne levitettävän sohvan (lukiolaisen huoneesta) mutta pöytä ja hylly olivat pojan entisiä. Telkkarille piti keksiä paikka ja sain hienon idean; nti Tättähäärän vaatelipasto siirrettiin vierashuoneeseen. Tähän asti se on ollut eteisessä. Kyllähän pikkuneiti omasta huoneesta jo haaveilee mutta saa vielä nukkua meidän aikuisten kanssa samassa. Isopoika tulee pian työssäoppimisjaksolle tänne ja tarvitsee huonetta. Ensin on viikon ja seuraava toppi onkin jo useamman viikon ajan.  Tupakeittiöön kävin ostamassa uudet verhot ja toivon että ne antaisivat minulle intoa ikkunanpesuun.  Kun on jatkuvasti kotona on todella helppo siirtää hommia tuota tuonnemmaksi. Joskus ne on sitten kuitenkin tehtävä, ei niistä päästä yli eikä ympäri.

Sumuinen tiistai

Tänään on ollut kovin harmaa ja sumuinen sää. Syksyn tuntua on ilmassa ja pian on etsittävä lämpimämpää vaatetta ja käsineitä. Mutta ehkä huomenna tai ylihuomenna tai ensi viikolla. Jotenkin nyt en jaksa ajatella vaaterumbaa joka on taas edessä.

Äsken istuttiin nti Tättähäärän kanssa keittiönpöydän ääressä ja kirjoitettiin kirje. Tai minä kirjoitin ja neiti piirsi.  Koskaan aikaisemmin en ole tuollaista kirjettä kirjoittanut mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Ja tässä työssä kohtaa jos jonkinlaista tilannetta. Kirjeen kirjoittaminen oli kyllä mukavaa ja innoissaan neiti piirustuksiaan piirteli. Kirje ja piirustukset suljettiin kirjekuoreen jonka päälle kirjoitettiin vastaanottajan nimi ja "numero".  Iltapäivän kauppareissulla pistän kirjekuoren postilaatikkoon ja huomenna tai ylihuomenna se on vastaanottajalla. Tiedän miten iloiseksi hän kirjeestä tulekaan. Saa tietää että me emme ole häntä unohtaneet ja hän on meidän arjessa ja elämässä mukana vaikka ei nyt aikoihin nähdäkään.

Omat vanhempani ovat taas usein ajatuksissa ja en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Ensimmäisenä pitää varmaan soittaa avopalvelujohtajalle ja kysyä että onko hakemukseni palvelutalopaikasta kadonnut. Hakemuksen jätin viime marraskuussa ja mitään ei ole kuulunut. Joskus isä vaikuttaa ihan tässä hetkessä olevalta mutta kyllähän hän usein nukkuu. Nyt on kuulemma ruvennut riisuutumaan päivisin ja äiti sitten laittaa vaatteita takaisin hänen päälleen. Yöt ilmeisesti valvoo sillä eihän unta riitä kun päivät nukkuu.  Vanhukset tarvitsisivat niin paljon enemmän minun läsnäoloa mitä pystyn heille antamaan.  Mitään keskustelua ei synny kun äiti ei kuule juuri mitään ja isä ei osaa enää jutella. Elää siellä omassa maailmassaan. Nti Tättähäärä taitaa olla nykyään ainoa ihminen joka saa hymyn isäni kasvoille. Yhtenä päivänä isä jopa silitti tytön hiuksia, se nosti kyyneleet silmiini. 

Ruokahävikki

Viikon teemana on ollut ruokahävikki ja siitä on ollut useita lehtijuttujakin.  Jotenkin nuo lehtien ohjeet ruokahävikin lopettamiseksi ovat minusta jokaisen perheen arkipäivän elämää. Mutta ehkä nykypäivänä osa ihmisistä on tästä arjesta täysin vieraantunut ja heitä pitää opastaa jopa näin yksinkertaisessa asiassa.  Meille 60-luvulla syntyneille on nämä asiat "syötetty" jo äidin maidossa. Omat vanhempani ovat sodan kokeneet ja ehkä siitä syystä on aina oltu hyvin tarkkoja siitä että ruokaa ei ole saanut laittaa roskiin ja muutenkin on pitänyt elää säästeliäästi. Omassa keittiössäni olen tuota ruokahävikkiä karttanut aina. Ostan ruoka-aineita vain sen verran minkä tiedän varmasti tulevan syödyksi. Vaikka saisin kolme pakkausta kahden hinnalla niin en osta jos en ole vakuuttunut siitä että se kolmaskin pakkaus tulee syödyksi. Vaikka hintoja vertaan tarkasti niin ostan kalliimman jos meillä tykätään siitä enemmän kuin siitä halvemmasta. Näin varmistan että ruoka syödään eikä heitetä roskiin. Päivällistä pyrin laittamaan aina sen verran että siitä jää seuraavan päivän lounas minulle ja nti Tättähäärälle.  Näin helpotan arkea kun ei tarvitse tehdä kuin yksi lämmin ruoka. Toki lomilla meillä syödään kaksi lämmintä ateriaa päivässä mutta silloin pyrin siihen että edellispäivän päivällinen olisi seuraavan päivän lounas. Välillä lapset kapinoivat tätä ajattelua vastaan mutta olkoot syömättä jos ruoka ei maistu.  Kun perheessä on useampia lapsia ja nuoria niin eihän koskaan ole sellaista ruokaa josta kaikki tykkäisi. Mutta kaikkea on syötävä vaikka ei niin tykkäisikään. Pyrin siihen että jokainen saisi joskus sitä lempiruokaansa. 

Vaikka olen tarkka tuon hävikin suhteen ollutkin niin juuri tällä viikolla meillä meinaa tulla ruokahävikkiä. Torstaina alkoi linnunmetsästys ja puolisoni on innokas linnustaja. Keskiviikkona hän muisti että pakastimisessa on entisiä linnunlihoja ja ne pitää laittaa nyt ruuaksi. Leivinuuni lämpimään ja paistit yöksi uuniin. Meillä on nyt syöty lintupaistia, paistista tehtyä lihakeittoa ja vielä tänään on lounaalle lintupaistia.  Lapset alkavat olla kurkkua myöten täynnä lintuja sillä eivät oikein riistasta pidä. Jatkossakin riistaa riittää sillä sen verran paljon on näiden päivien aikana lintuja ja jäniksiä metsästetty että meillä syödään talvella usein riistan lihaa.  Eilen lupasin lapsille että haetaan pitsat paikallisesta ravintolasta ja niin tehtiin. Kaksi pitsaa, neljä henkeä ja suurin osa pitsoista edelleen syömättä. Jotenkin eivät vaan maistuneet joten pahoin pelkään että nuo pitsat jäävät syömättä ja syntyy ruoka hävikkiä.  Ehkä taas muistan jonkin aikaa että kannattaa tehdä se pitsa itse niin tulee varmasti syödyksi.

Sitä sun tätä

Päivät ja viikot vilahtavat ohi tosi nopeasti. Arki pyörii painollaan ja mikä parasta, mitään yllätyksiä arkeen ei ole viime aikoina tullut. Ellei yllätykseksi lueta sitä että varattu aika spirometriaan piti perua koska sairastuin flunssaan. Samoin aika lääkärille oli peruttava koska olin tarkoitus. Lääkärireissun tarkoituksena oli katsoa missä kunnossa minun astma on. Lääkitystä ym. ei ole tarkistettu varmaan 20 vuoteen joten nyt lienee jo aika. Toinen yllätys oli koululle suunnitellun palaverin peruminen koska keskussairaalan väki oli sairaana.  Opettajien kanssa sovittiin että palaveria ei pidetä sillä asiantuntijoiden paikallaolo olisi välttämätöntä. Joten odotellaan uutta palaveriaikaa, se tulee ehkä kuukauden kuluttua. 

Tällainen maalaismamma on tällä viikolla lukenut uutisotsikoita ja miettinyt maailman menoa. Pakolaiset on ollut kuuma aihe ja siihen minulla ei ole mitään kantaa. Eikä varmaan tarvitse ollakaan. Hallituksen esitys palkka-alennuksista ja lomista ei koske minua mutta olen kyllä täysillä pienipalkkaisten puolella joita nämä suunnitelmat koskettavat.  Omais- ja perhehoitoon hallitus on luvannut antaa rahaa 85 miljoonaa joten täytyyhän tämä raha jostain saada. On vain ikävää jos se tulee toisten palkkoja ja etuuksia alentamalla.  Omaishoitajat ovat kyllä vapaansa ansainneet, samoin perhehoitajat. Vanhuksia hoitavilla perhehoitajilla vapaa on varmaan järjestetty huomattavasti paremmin kuin lapsia/nuoria hoitavilla.  Tässäkin asiassa perhehoitajat ovat hyvin eriarvoisessa asemassa. Jotkut sijoittajat järjestävät loman antamalla lomittajan kotiin, toiset maksat lomittajan palkan jos itse etsii lomittajan. Minä saan loman rahana, n. 200 euroa vuodessa.  Joskus muinoin yritin lomasta keskustella mutta sijoittajat sanoivat etteivät he pysty lomaa järjestämään, järjestä itse. Hankala sitä on järjestää kun ystävä- ja tuttavapiirissä ei ole ihmisiä joita voisi lomittajaksi pyytää. Työvoimatoimistosta en ole vielä lomittajaa ruvennut etsimään. Minusta tämäkin olisi helppo järjestää; sijoittajat palkkaisivat muutaman työntekijän lomittajiksi ja nämä lomittajat kiertäisivät perheissä. Perhehoitajalla on kuitenkin vain 12 päivää lomaa vuodessa niin lomittajia ei edes kovin paljon tarvittaisi. Niissä perheissä joissa on lapsia useammasta kunnasta (kuten minulla) kunnat maksaisivat jokainen oman osansa lomittajan palkkauksesta.  Jostain syystä sijoittajat eivät ole tällaisesta toiminnasta innostuneet.

Viikkoon sisältyi myös yksi puhelu joka teki mielen iloiseksi. Minulta kysyttiin olisinko valmis hoitamaan lapsia silloin tällöin. Vastasin että olen käytettävissä MUTTA nyt näyttää kuitenkin siltä että uusi perhehoitolaki ja yksi sijoittajakunta pistää kapuloita rattaisiin. Tyhmä olin kun asiaa heiltä kysyin.  Kun elämä nyt sujuu näin rauhallisesti ja mukavasti niin tulee kaipuu uuteen.  Mutta niinhän tässä käy että kohta "räjähtää" joko täällä kotona tai mummolassa.  Sitä odotellessa...

Jaettu vanhemmuus

Viikonlopun aikana olen taas pohtinut paljon jaettuja vanhemmuutta. Olen lukenut blogeja missä eronneet vanhemmat jakavat lasten hoidon joko vuoro viikoin tai säännöllisin tapaamisin.  Näitä lukiessa mietin milloin minun lapset ovat olleet isällään yökylässä tai yleensäkään tavanneet isäänsä. Sitä en muista. Esikoinen kävi isänsä luona juhannuksena ja oli yötä mutta nämä kaksi pienempää ei ole ollut isän luona yötä ainakaan vuoteen. Ehkä on mennyt enemmänkin aikaa.  Joka kevät ex puhuu siitä miten pitäisi olla enemmän lasten kanssa ja lupaa että hän pitää vähän vapaata ja ottaa lapset luokseen. Syksyllä sitten selittää miten kesä meni nopeasti ja oli niin paljon kaikenlaista ettei ehtinyt lapsia tapaamaan. Pyytää että lapset kävisi tapaamassa häntä hänen työpaikallaan. Jos menevät niin aina on niin kiire ettei ehdi juurikaan jutella.  Tämäkö on sitä jaettua vanhemmuutta???  Minä elän lasten kanssa 24/7, kuskaan harrastuksiin,  vahdin että läksyt tulee tehtyä, vietän lomia lasten kanssa. Varsinaisesti omaa elämää minulla ei ole. Uutta parisuhdetta ei ennätä hoitaa mutta onneksi nykyinen tiesi millaiseen hullunmyllyyn tulee kun meidän kanssa haluaa elää.  Mutta siitäkin huolimatta olisi niin kiva viettää joskus yö kahdestaan joko kotona tai jossain muualla.  Isompien kanssa tämä ehkä onnistuisikin mutta nyt joukossa pieni tättähäärä jonka hoidon järjestäminen on tosi vaikeaa.

Jaettu vanhemmuus on toki tuttua työnikin kautta. Olen aina jakanut kaikki lapseni heidän biovanhempiensa kanssa. Välillä jakaminen on onnistunut hyvin ja välillä vähemmän hyvin. Mutta kaiken kaikkiaan menneitä vuosia miettiessä mieleen tulee vain hyviä muistoja. Kaikkien vanhempien kanssa tullaan toimeen ja lapsen asiat hoidetaan sulassa sovussa.  Jaettua vanhemmuutta on myös viikonloput jotka vietämme tukilapsien kanssa. Tämä suhde on jotain sellaista jota ei voi sanoilla selittää. Yhteisten vuosien aikana lapset ovat kasvaneet, vanhempien tilanne muuttunut paljon ja  nyt kun haen lapset niin vastassa on aina iloinen äiti. Ja miten iloiseksi tulenkaan kun puhelin piippaa ja siellä on kuva vanhemmasta tukilapsesta mitalli kaulassaan.  Äiti jakaa ilonhetket minun kanssani ja silloin tunnen että jees, olen onnistunut "työssäni" hyvin. Olenkin äidille sanonut että siinä vaiheessa kun eivät teille enää tukiperhettä halua antaa niin tyydytään päätökseen mutta jatketaan entiseen malliin. Lapset ovat meille kaikille rakkaita ja kotimme on eräänlainen mummola johon lapset on aina tervetulleita. Tästä kaikesta ehkä juontaakin juurensa siihen että en välillä oikein ymmärrä ex:n ajatusmaailmaa.  Yhdessä ensimmäiset lapset halusimme ja tiukan seulan läpäisimme. Sitten kun elettiin sitä arkea mistä olimme vuosikausia haaveilleet niin ex:stä se ei ollutkaan mukavaa. Hän halusi lähteä ja hän sai lähteä. Minä jäin maksamaan "viulut" ja kasvattamaan lapset.  Mutta tätä elämäähän minä halusin.  Elämä ei mene aina niin kuin sen suunnittelen mutta elämä kantaa kuitenkin. On vain uskallettava elää.  Mutta saa sitä välillä miettiä näitä katkeriakin ajatuksia ja rypeä hetken itsesäälissä. Mutta vain hetken!  Huomenna on taas arki ja sen mukaan eletään...

Sandwich sukupolvi

Tiistai-illan Ajankohtaista kakkosta katsoessa sain tietää kuuluvani Sandwich sukupolveen.  Ohjelmassa haastateltiin naista joka hoiti 400 km:n päässä asuvaa äitiään, oli osa-aikatyössä ja kotona asui vielä kaksi lasta.  Nainen kertoi elämästään ja niin tuttua tekstiä sieltä tulikin. Minähän en asu kaukana vanhemmistani enkä ole kodin ulkopuolella töissä mutta samaistuin kyllä täysillä häneen. Tällaista sukupolvea on tällä hetkellä satoja tuhansia ja yleensä he ovat naisia. Jostain kumman syystä naisten osalle on tullut vanhuksista huolehtiminen. Minullahan ei ole vaihtoehtoja koska olen perheeni ainut lapsi.  Ohjelman nainen kertoi että aina on syyllisyys siitä että aika ei riitä kaikille. Kun on äidin luona niin on syyllisyys siitä ettei ole kotona. Ja kotona syyllinen olo siitä ettei ole äidin luona. Minullakin oli näitä syyllisyysoloja mutta nyt olen oikeastaan päässyt niistä eroon. En todellakaan voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa ja eniten minua tarvitaan täällä kotona. Näin se on ajateltava.  Lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja sitä minun on nyt eniten ajateltava. Toki myös huolehdittava siitä että vanhukset tulevat edes jollain tavalla toimeen.

Eilispäivän Iltalehden lööppi nosti "karvat pystyyn" ja mietin millaiset ihmiset meitä vanhuksia hoitaa. Jos ruokaa tuova henkilö ei  tarkista että hengittääkö ihminen vai ei niin täytyy siinä tunteeton olla. Ja kyllä tuossa tilanteessa olisi pitänyt edellisen päivän ruuat olla pöydällä. Meillä on onneksi ruuantuojana sellainen yrittäjä että varmasti katsoo onko vanhukset kunnossa vai ei. Hyvä niin! Uskon myös että kotipalvelun ihmiset käynnillään tarkistavat hengittääkö nukkuva ihminen vai ei.

Perhehoito on vanhuspuolellakin kova sana nykypäivänä ja siihen panostetaan kaikin keinoin. Mutta perhehoitoon otetaan vain hyvä kuntoisia vanhuksia sillä eihän perhehoitaja jaksa montaa huonokuntoista vanhusta edes hoitaakaan. Mutta toisaalta, ainakin meidän kunnassa, on tavoitteena hoitaa vanhukset niin pitkään kuin mahdollista kotona.  Tämä ajatusmaailma sotii perhehoitoa vastaan. Palvelutaloon olet "valmis" vasta sitten kun et pääse enää sängystä ylös.  Mutta perhehoidossa sinun on liikuttava omin jaloin.  Näitä asioita jään miettimään kun rupean ripustamaan ensimmäistä koneellista pyykkiä kuivumaan ja laitan toisen pyörimään. Sen jälkeen laskostan edellisenä päivänä pestyt pyykit kaappeihin. Sitten alkaakin olla välipala-aika kotona olevalle pienelle ihmiselle. Sitten tulee ensimmäinen ja heti perään toinen koululainen. Välipalaa, läksyjä, päivällisen valmistamista. Pyykit kuivumaan, ruokailu, keittiön siivousta.  Ulos mennään jos ennätetään. Sitten iltatoimia, iltapalaa, unisatua. Kelllo 21.00 talo hiljenee, pienimmät nukkuu ja lukiolainen valvoo vielä hetken.  On minun oma aika; sohva, elokuva ja vähän kirjan lukemista. Mielessä vilahtaa ajatus jokohan vanhukset ovat heränneet ja kuvittelevat että on aamu. Onneksi ulko-ovessa on hälytin joka hälyttää lähellä olevassa palvelutalossa jos ovi aukaistaan.  Näihin ajatuksin sammutan valot ja nukahdan hetkessä.  Huomenna uusi päivä, entiset kujeet ja toivon mukaan uusia ei tule.

Vuosihuolto

Kun nainen täyttää 50 vuotta niin hän saa kutsun terveydenhoitajan juttusille.  Keskustellaan terveydestä ja lopuksi otetaan papa-koe, Tämä tapahtuu viiden vuoden välein johonkin tiettyyn ikään saakka. Tänään kävin 55 vuoden tarkastuksessa.  Juteltiin ruokailusta, alkoholin käytöstä ja kaikesta mahdollisesta.  Verenpaineenkin mittasi ja se oli ok.  Pitkän taivuttelun jälkeen suostuin seiomaan vaa`an päällä ja olihan ne lukemat jotka vaakaan ilmestyi. Olen toki tiennyt että olen lihava ja pitäisi laihduttaa, miettiä mitä suuhunsa laittaa ym.  Nyt kun painon näki niin se lihavuus tuli vielä konkreettisemmaksi. Mutta kun elämäntapojen muutokseen ei ole mitään motiviia.  Tiedän että minun pitäisi huolehtia itsestäni paremmin, hoitaa kuntoani ym. sillä minua tarvitaan vielä pitkään. Mutta kun minä en halua mitään sellaista missä pitäisi liikkua. En saa iloa liikunnasta vaan minulle tuottaa paljon suurempaa mielihyvää sohvannurkassa luettu kirja/lehti tai katsottu elokuva.  En ole koskaan liikunnasta tykännyt ja vielä ei ole mikään laji kolahtanut niin että sitä haluaisin harrastaa säännöllisesti. Ei vaan mikään kiinnosta. 

Päivästä oli se hyöty että pääsin lääkärijonoon. Onneksi en lihavuuden takia vaan astmakontrollin takia. Olen sairastanut astmaa varmaan 25 vuotta mutta viimeiseen 20 vuoteen en ole missään kontrollissa käynyt. Minulla ei ole työterveyshuoltoa joten lääkäriin ei mennä kuin sairaana. Ja ei aina silloinkaan. Nyt pitäisi vielä varata aika labraan jotta saadaan otettua kaikki mahdolliset verikokeet. Lisäksi pitää varata aikaa puhalteluun jotta nähdään keuhkojen tämän hetkinen kunto. Kotona pitää puhallella pari viikkoa aamuin illoin.   Kaiken kaikkiaan terkkarin luona käynnistä jäi mukava mieli. Pienestä saarnasta huolimatta...

Lehtien uutiset

Viime päivinä on lehdissä ollut paljon uutisia lasten ja nuorten kuolemaan johtaneista onnettomuuksista ja kadonneista muistisairaista vanhuksista.  Kaikki nämä koskettavat sillä elämääni kuuluu lapsia, nuoria ja muistisairaita vanhuksia.  Jos jostain voi olla onnellinen niin siitä että minun vanhukseni liikkuvat huonosti ja eivät todellakaan pääse kauas jos kotoa poistuvat.  Toinen liikkuu rollaattorilla ja ei kyllä hevillä ulos edes lähde. Toinen on lähes sokea, liikkuu kepin kanssa ja lähtee kyllä yöllä hiippailemaan kun ei nukuta. Nyt on ovessa hälytin joka hälyttää paikallisessa palvelutalossa klo 18.00-07.00 välisenä aikana jos ulko-ovi aukeaa.  Kun liike on hidasta niin kovin kauas kotipihasta ei ennätä ennen kuin "pelastajat" saapuvat paikalle.  Mutta hyvä kuntoinen muistisairas ennättää kyllä kauaksi ennen kuin häntä ruvetaan edes etsimään.

Lasten ja nuorten kuolemat ovat jotain sellaista mitä ei ymmärrä. Mikä tarkoitus niillä on? Yritän nimittäin aina uskotella itselleni että kaikella on tarkoituksensa. Mutta näille en ole tarkoitusta löytänyt.

Nämä uutiset koskettavat lukijoita mutta eniten ne koskettaa uutisen kohteena olevien lähipiiriä.  Meitä kosketti eräs pieni maakuntalehden uutinen viime viikolla. Moni sitä uutista lukiessaan ajattelee että paha sai palkkansa ja siitä sai kun tuommoista teki. Mutta meillä uutinen teki erään pienen ihmisen surulliseksi ja paljon miksi-kysymyksiä on sen jälkeen esitetty.  Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi ja seuraukset on kärsittävä. Ja niitä ei kärsi ainoastaan tekijä mutta myös hänelle läheiset ihmiset. Nyt minun on oltava tukena ja turvana pienelle joka on "yksin" maailmassa.

Vihaiset linnut/venetsialaiset

Entiseen elämääni kuului venetsialaiseet. Olen syntynyt elokuussa, samoin minun esikoinen.  Miten hyvältä tuntuikaan yhdistää synttärit ja rannikkoseudun venetsialaiset. Yhdet venetsialaiset päättyi päivänsankarin (silloin 6v) sairaalakeikkaan kun ranne meni poikki mutta muuten juhlat sujuivat aina hyvin. Viimeiset venetsialaiset vietin uudessa elämässäni 5 vuotta sitten, silloin juhlittiin tämän mamman kihlajaisia.  Jotenkin elämä  on vienyt mukanaan ja tuntuu ettei enää jaksa mitään juhlia järjestää. Ystävät ovat kaikonneet ja nyt tuntuu että ei ole ketään jota juhliin voisi kutsua. Tai onhan ihmisiä mutta harva tulee koska juhlat eivät ole ns. juhlia aikuiseen makuun.  Harva aikuinen viihtyy juhlissa joissa laitetaan välillä lapsia nukkumaan ja juomatarjoilu on aika vähän prosenttista.

Nämä tuli tänään mieleen kun vietettiin sateista lauantaipäivää Angry Birds -puistossa ipanoiden kera. Meillä kaikilla oli niin mukavaa.... Lapset viihtyi ja hyvin me aikuisetkin siellä viihdyimme. Päivä jatkui elokuvissa; minä ja kaksi poikaa. Elokuvissa Inside Out -mielensopuikoissa. Aivan ihana elokuva, ainakin minun mielestä. En tiedä mitä elokuvasta ymmärsi vajaa 5v ja vähän vajaa 13v joka on monen diagnoosin lapsi. Yritän jutella elokuvasta huomenna ja katsoa onko mitään jäänyt mitään.

Nyt alkaa ipanat olla nukkumassa ja on minun aika lähteä saunaan.  Terassille sytytän muutaman kynttilän ja nautin näin venetsialaisista.

Tänä iltana

Sade ropisee kattoon, on pimeää ja tuntuu ihan syksyltä.  Jotenkin tänä iltana tuli tunne että haluaisin olla "normaali" keski-ikäinen nainen.  Työviikon jälkeen olisin laittanut kodin järjestykseen, tehnyt jotain helppoa ja hyvää ruokaa, käynyt saunassa ja nyt olisi hetki ihan omalle itselle ja puolisolle. Viiniä, juustolautanen olohuoneen pöydällä, kynttilöitä ja ehkä tuli takkaan. Takkatulen ääressä keskustelisimme syntyjä syviä ja nauttisimme elämästämme. Miettisimme ehkä hetken aikaa mitä lapsille kuuluu kun heistä ei ole aikoihin kuulunut mitään eikä mummoa ja pappaa ole tarvittu lapsenvahtina. Tuo ajatus olisi vain ihan ohikiitävä ja sen jälkeen keskittyisimme nauttimaan elämästä ja toisistamme.

Mutta mitä teen minä. Juuri äsken "tainnutin" kolme pientä sänkyyn ja unisaduksi luin Tassulan tarinoista Ujon Elviksen. Olohuoneen lattia on täynnä legoja, barbeja ja barbin vaatteita. Porukalla niitä kerättiin mutta sen verran väsynyttä porukka oli että oli parempi viedä heidät pesulle, syöttää iltapala ja laittaa sänkyyn.  Kunhan saan lattian tyhjäksi ja tavarat paikoilleen on tiskikoneen täyttäminen. Iltapalat astiat jäi tiskipöydälle iltapalan jälkeen. Kone vielä käyntiin mutta tyhjennys saa jäädä aamuun. Pitäisi saada myös yksi esiteini suihkuun siitäkin huolimatta että hänellä on lupa tänä iltana valvoa ja katsoa telkkarista joku elokuva joka on K12. Taitaa olla tänään Hercule Poirot.  Alkuillasta kävin yhden teinin viemässä yön yli reissulle ja huomenna hänet pitäisi jossain vaiheessa hakea.  Kunhan saan itseni suihkuun ja hetkeksi sohvalle niin sen jälkeen unta ei varmaan tarvitse odottaa. On vain toivottava että aamulla nuo kolme pienintä jaksaisivat nukkua mahdollisimman pitkään. Tosin tuo esiteinikin herää viikonloppuisin aikaisin vaikka kouluaamuina ei jaksa nousta niin millään.

Huominen on sitä luku sinänsä. Jos sataa niin vuorossa sirkuskoulua ja elokuviin meno parin lapsen kanssa. Jos ei sada ja on inhimillinen ulkoilusää niin mennään metsään koko porukalla.  Toivottavasti nyt muistetaan ottaa tulitikut mukaan. Muutaman kerran on lähdetty makkaranpaistoreissulle niin ettei tulitikkuja ole ollut mukana.  Lauantai on saunailta ja se onkin sitten aikamoinen show kun tämä porukka on saunotettu. Mutta sen jälkeen lapset nukahtaa kyllä tosi helposti.

Itse olen elämäni ja elämäntapani valinnut mutta kieltämättä joskus mielessä vilahtaa ajatus siitä miten elämä voisi olla toisenlaista tässä iässä.

Ammatin valintaa

Nämä aurinkoiset ja lämpimät päivät tulivat tänä kesänä myöhään ja moni työläinen on ennättänyt lomansa pitää vesisateessa. Tänään aamulenkillä tuli mieleen että juuri tällaisina päivinä minä olen tyytyväinen "työhöni".  Samoin ajattelen kun ulkona sataa kaatamalla tai pakkasmittarissa -35 astetta. Ei tarvitse huolehtia lähteekö auto käyntiin vai miten pääsen työpaikalleni. Se työpaikka kun sattuu olemaan oma koti. Mutta vastaavasti minulla ei ole työyhteisöä, työkavereita, työterveyshuoltoa, vuosilomaa, vapaapäiviä, ruoka- ja kahvitaukoa.  Työaika on 24/ ja jos laskee tuntipalkan niin se on todella pieni. Mutta tämä on minun valintani ja minun elämäntapani.

Ammatin valintakysymyksiä tässä talossa on viime vuosina mietitty. Yhdelle oli päivänselvää mihin hän lähtee opiskelemaan yläkoulun jälkeen. Viime talvena niitä mietittiin toisen kanssa ja ei todellakaan mitään hajua siitä mitä haluaisi yläkoulun jälkeen tehdä. Ja yleensäkin sitä mikä ammatti kiinnostaisi. Joten mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin lukio.  Minä itse leikin aina lapsena toimisto- ja kauppaleikkejä joten oli päivänselvää että minusta tulee toimistotyöntekijä.  Ja niinhän minusta tuli. Yli 20 vuotta tein toimistohommia mutta onneksi sellaisia joissa sain työskennellä asiakaspalvelussa. Kun ikää oli 40 vuotta niin rupesin miettimään että tätäkö minä haluan tehdä seuraavat 20 vuotta. Ja vastaus oli että en missään tapauksessa. Joten oli helppoa kirjoittaa irtisanomislappu ja heittäytyä uuteen elämään.  Tässä toisessa elämässä olin jo hetken aikaa ollut mukana joten en ihan suinpäin rynnännyt mihinkään uuteen. Tiesin että minua tarvitaan tässä toisessa työssä paljon enemmän kuin siellä toimistossa. Uskon nimittäin vahvasti että näitäkin asioita järjestelee joku meitä ihmisiä isompi voima ja hän antaa meille ne asiat ja ihmiset jotka meille on tarkoitettu. Monta kertaa olin pyytänyt Taivaan Isältä apua asioihini ja pyydän edelleen. Hän ei vastaa heti mutta järjestelee asiat niin että vastaus tulee jossain vaiheessa. Eikä se suinkaan aina ole sitä mitä toivon mutta siihen minun on tyytyminen.   Päivääkään en ole katunut että tein tuon elämäni suurimman päätöksen ja rupesin elämään oman näköistä elämääni. Toivottavasti saan tätä jatkossakin elää ja tulisin toimeen eläkeikään saakka. Vielä olisi intoa tätä työtä tehdä, syliä riittäisi lainavauvoille ja vähän isommillekin lapsille. Joko hetkeksi tai vähän pitemmäksi aikaa. Mutta nämähän eivät ole minun vallassani vaan niistä päättää viranomaiset ja viime kädessä se suurin voima.

Tänään on nautittu auringosta aamulenkillä, trampoliinilla ja kohta suunnistetaan uimarannalle. Odotellaan vain että saadaan porukkaa enemmän kasaan.

D-vitamiin tankkausta

Koko kesän odotin kesän tulevan ja lopulta rupesin odottamaan ensilunta.  Se kannatti sillä heti kun lunta rupesin odottamaan ilmestyi aurinko taivaalle ja päivät tuntuvat suorastaan helteisiltä. Harmi vaan että lämpö tuli vasta sitten koulut alkoivat mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yöt ovat kylmiä mutta viis siitä, en minä yöllä ulkona olekaan.  Tärkeintä on että päivällä on lämmintä ja ihmiset saavat vähän tankattua d-vitamiinia talven varalle.

Viikonloppuna nautin lämpimästä ja auringosta toden teolla. Eilen toritapahtumassa musiikkia kuunnellen ja tänään fresbeegolf -radalla.  Keväällä ajattelin että tuo voisi olla ihan kivaa perheen yhdessäoloa ja hommasin muutaman korin omalle pihalle.  Kesän aikana myös kuntaan ilmestyi kunnon rata ja siellä sitten olemme sään salliessa käyneet. Tänään oli aivan mahtava päivä tuollaiseen liikuntaan. Suomeen maajoukkueeseen minua ei kyllä heittojeni takia valittaisi mutta ei haittaa. Minulle tärkeintä on liikunta ja ulkona olo. Korien välillä on kiekkoa usein heitettävä mutta jossain vaiheessa olen korin juurella ja pääsen etenemään seuraavalle korille. Jos kiekkoja pitäisi heitellä tosissaan ja kilpailtaisiin voitosta niin jättäisin suosiolla homman muille. 

Yksinäisyys

Ulkona paistaa aurinko ja on todella kaunis ja lämmin päivä. Aurinko paistaa ja nyt olisi hyvä sää ulkoilla. Mutta monet vanhukset viettää aikaansa sisällä, niin myös omat vanhempani. Kun sairaus vie muistin ja oikeastaan kaiken toimintakyvyn niin ihminen on sidottu omaan kotiinsa. Sisällä osaa juuri ja juuri liikkua mutta siinä kaikki. Koko elämä on siellä, pienessä kaksiossa. Telkkaria ei osaa kumpikaan enää avata, radiota ei ole kuunneltu enää vuosikausiin. Elämä on pelkkää ruuan odottamista, syömistä ja nukkumista.  Tämä on sitä nykypäivän vanhusten hoitoa parhaimmillaan. Vanhuksen on parasta asua omassa kodissaan jne jne. Näillä korulauseilla vanhukset jätetään eräällä tavalla oman onnensa nojaan.  Hoitopaikkoja on kunnissa tosi vähän, pitkät jonot kaikkiin paikkoihin. Ja kun vanhus pärjää omassa kodissaan yön ilman apua niin silloin on turha edes kuvitella saavansa mitään hoitopaikkaa.  Kotona turvapuhelin ja kädessä nappi jolla voi hälyttää apua, ulko-ovessa summeri joka hälyttää paikallisessa palvelutalossa jos joku yrittää ulos klo 18.00-7.00 välisenä aikana. Näillä yritetään turvata se että vanhus pysyy sisällä eikä lähde ulos hortoilemaan. Onneksi minun vanhusten ei sattunut pahimpien pakkasten aikaan ja heidät löydettiin ajoissa.

Ainoa lapsena ja vanhempieni omaishoitajana tämä kaikki tuntuu pahalta. Koko ajan tunnen riittämättömyyttä siitä että minulla on omakin elämä ja en todellakaan pysty 24/7 olemaan vanhempieni apuna ja tukena. Pitäisi olla aikaa jäädä joskus istumaan ja "juttelemaan". Keskustelu ei enää synny kun kumpikin vanhemmista on jossain muualla. Mummolassa on kaksi ihmistä mutta he ovat vain minun vanhempieni ulkokuori.  Eivät he ole enää isä ja äiti vaan kaksi lasta jotka tarvitsevat apua ja läsnäoloa jota en pysty heille tarpeeksi antamaan.  Tämä kaikki saa aikaan sen että tunnen suurta yksinäisyyttä. Olen tällä hetkellä sukuni "ainoa" ihminen.  Sisaruksia minulla ei ole ja vanhempani ovat jo siirtyneet jonnekin muualle. Serkkuihin en ole juuri koskaan mitään yhteyttä pitänyt ja täditkin ovat yksi kerrallaan siirtyneet ajasta ikäisyyteen. Olen omalla tavallaan ihan yksin maailmassa. En voi jakaa kenenkään kanssa lapsuusmuistojani enkä mitään.  Koen tämän kaiken aika rankasti. Minä olen sukuni ainoa ja minuun suku sitten loppuukin. Siitä en tunne syyllisyyttä sillä ei tämä sen ihmeempi suku ole ollut kuin muutkaan.  Olisin toki halunnut että jälkeeni olisi jäänyt lapsia mutta se asia ei ollut minun päätettävissä.  Ja nyt kun olen ihan yksin niin se tuo tiettyjä paineita vanhuuden ajalle. Kuka minusta huolehtii kun olen vanha ja en muista enää mitään????

Keski-iässä

Eilen täytin 55 vuotta ja nyt alan uskoa että elämää on enemmän takana kuin edessä.  Monenlaista elämänkokemusta näihin vuosiin mahtuu ja uskon että paljon on vielä edessäkin.  On vain toivottava että elonpäiviä ja terveyttä riittäisi mahdollisimman pitkään.   Mutta eihän nämä asiat meidän käsissä ole vaan ne on päätetty muualla.

Terveyttä toivon vaikka sukurasitteet ovat rankat; sydänsairaus ja Alzheimer.  Muistihoitaja sanoikin että Alzheimer on periytyvä joten nyt on viimeiset hetket ruveta muistista huolta pitämään. Muistisairaan rinnalla kulkeminen on vaikeaa ja täytyy sanoa että Alzheimer on vihon viimeinen sairaus. Omaisen sairaushan se on, ei muistisairasta omasta mielestään ole edes sairas. Ainakaan taudin alkuvaiheissa. Jo taudin alussa se tuttu ja rakas ihminen rupeaa pala palalta katoamaan ja jossain vaiheessa ihminen on "joku muu".  Se tuntuu rankalta kun elämän tärkeät ihmiset katoaa sairauden syövereihin.  Liikaa näitä asioita ei pidä jäädä murehtimaan sillä sitten jää oma elämä elämättä.  Vaikka välillä tuntuu että onko sitä omaa elämää enää olemassakaan.  Onhan sitä kun oikein tarkasti miettii.