Jotenkin nyt tuntuu että en saa tästä arjesta enää otetta; mikään ei kiinnosta eikä innosta. Nyt on tullut ensimmäisen kerran mieleen että onko tämä kenties masennusta vai jotain muuta. En oikein ymmärrä itseäni mutta jotenkin vaan tuntuu että en enää jaksa olla se ainoa aikuinen joka pyörittää tätä balettia. Välillä tulee tunne että näiden lasten kasvattaminenkin on turhaa ja lyön vain päätä seinään kun yritän heitä yhteiskunnan tavoille opettaa. Tämä on jotenkin tullut viime päivinä esille entistä enemmän. Torstaina oli nti Tättähäärän asioissa palaveri. Isän pyynnöstä palaveri oli juuri päivänä ja kuinka ollakaan, edellisenä päivänä isä perui osallistumisensa palaveriin. Minä ajoin palaveriin 200 km ja olin ajoissa paikalla. Äiti soitti palaverin alkuaikaan että tulee pian. Odotettiin 20 minuuttia ja soitettiin; tulen ihan kohta, olen vielä kotona. Puolituntia sovitusta ajasta kun äiti saapui paikalle ja päästiin palaveria pitämään. Lauantaina meillä vietettiin hra 13v synttäreitä ja bioäiti oli kutsuttu paikalle klo 13.00. Klo 10.40 soi ovikello ja oven takana seisoi äiti. Siinä vaiheessa otti pattiin ja aika lujaa. Sanoin että olet kyllä turhan aikaisessa mutta tule sisään. Taksi oli tietenkin jo häipynyt meidän pihasta joten en voinut tehdä muuta kuin toivottaa tervetulleeksi. Kakkua ei näissä juhlissa saanut koska kakku oli tilattu ja sovittu että noudetaan klo 12.00 jälkeen. Nyt tosiaan taas mietin sitä että kun lähtökohdat ovat tällaiset niin teenkö todella ihan turhaa työtä kun yritän näitä lapsia kasvattaa. Onko kuitenkin se biologisuus niin voimakasta että se menee kaiken kasvatuksen edelle? Jotenkin tuntuu että nämä biovanhemmat pyörittävät meitä muita ihan miten tahtovat ja vain heidän tapansa elää on se ainoa oikea. Mutta eihän se näin mene! Mielestäni sovituista kellonajoista tulee pitää kiinni ja noudattaa niitä. Minäkin yritän aina lähteä sen verran ajoissa että ennätän paikalle sovittuna kellonaikana vaikka joutuisin tavallista hitaammin ajamaan. Kulutan sen ajan ennen palaveria ym. esim. käymällä kahvilla. Mutta pidän kiinni siitä ettei minua tarvitse odottaa.
Joulun laittaminen ei etene ollenkaan. Joulufiilis jossain kadoksissa ja tuntuu että en viitsi enkä halua tehdä mitään. Mutta ehkä minä tästä vielä piristyn ja se joulu tulee myös meidän kotiin. Tai sitten ei tule. Ja voihan sen joulun joku muukin loihtia esiin, ei kaikki aina tarvitse tapahtua minun käsien kautta.
Ei ole pakko jos ei taho! Kyllä se joulu tulee, vaikka koti ei näyttäisi siltä. Ei pihallakaan näytä! Kyllä se joulu tulee, vaikka kaapit notkuisi tavaraa ja paikat olisi sikin sokin. Kyllä se joulu tulee ja meneekin ihan yhtä nopeasti. Mikä vaan tuntuu itsestä hyvältä, sitä on tehtävä. Joskus jotain enemmänkin, mutta joskus täytyy vaan pysähtyä ja lyödä faktat pöytään. Tunnustaa, että ei jaksa ja jatkaa siitä hitaasti eteenpäin. Tsemppiä sinne kovasti! Terkuin arjenkaunisnainen
VastaaPoista