Tärkeä päivämäärä

Vauhdikas viikonloppu ohi! Hyvin mahduttiin nukkumaan vaikka väkeä oli puolet enemmän kuin normaalisti.  Pienten kanssa pompittiin, valloitettiin muutama lumivuori, kiipeiltiin puissa, pelattiin lautapelejä ja luettiin kirjoja. Eilen mietinkin miten helppoa elämä on näiden pienten kanssa. Heille riittää hyvin pienet aktiviteetit ja jo pelkkä parin tunnin ulkoilu pienessä pakkasessa on huima seikkailu.  Minusta tuntuu aina niin mukavalta kun tukilapset sanoo että haluavat olla meillä monta yötä ja heillä on ollut minua ikävä. Se on parasta palkkaa mitä tukiperheenä olosta voi saada. Hyvältä tuntuu myös lasten äidin lähettämät WhatsApp viestit ja kuvat lasten tärkeistä tapahtumista. Tämä on todella yhteistyötä bioperheen ja tukiperheen välillä.

Helmikuun 29:s päivä on meidän perheessä hyvin merkityksellinen päivä. Kuusitoista vuotta sitten meidän perhe kasvoi pienellä tytöllä. Ikää tytöllä silloin 4kk; painoa 3kg ja pituutta 51 cm.  Tällaisen nyytin saimme syliimme keskussairaalan teho-osastolta. Kaksi viikkoa olimme pienestä tytöstä tienneet, käyneet neuvottelua sos.työntekijän kanssa ja tavanneet lapsen bioäidin.  Lapsen keskosuus ja mahdolliset tulevat ongelmat mietitytti, samoin bioäidin ja -suvun suhtautuminen meihin.  Kaksi viikkoa asiaa mietittiin ja sitten soitin sos.työntekijälle että kyllä me tytön haluamme.  Minulla oli päivä aikaa hankkia kaikki tarvittava vauvaa varten. Aika paljon meillä olikin vauvatavaraa koska esikoinen oli siinä vaiheessa vähän yli 3v ja en ollut kaikkea hävittänyt.  Sänkyä ei ollut mutta se löytyi onneksi omalta kylältä ja turvaistuimen lainasin MLL:ltä.  Seuraavana aamuna meidän perhe lähti sitten pikkusiskoa hakemaan. Mitään mielikuvaa emme olleet tytöstä luoneet ja hänestä emme tienneet mitään muuta kuin sen että on tyttö ja syntynyt hyvin pienenä keskosena.  Voi sitä jännityksen määrää kun sairaalan sos.työntekijän perässä teho-osaston erääseen huoneeseen astuimme. Sängyssä makasi pieni, ihana tyttö.  Otin tytön varovasti syliin ja hiljaa kuiskasin että äiti tuli hakemaan sinut kotiin.  Isoveli ihmetteli vauvan pienuutta ja selitti että meillä on kivoja leluja ja sinulle on varattuna pieni pupu.  Sain syöttää pienelle luumusosetta ja voitte kuvitella miten sotkussa tytön naama oli sillä enhän ollut aikoihin pientä vauvaa syöttänyt.  Sitten pieni ihme puettiin meidän vaatteisiin jotka olivat isoveljen vanhoja koska siihen hätään en mitään ihania tyttövaatteita ennättänyt hänelle hankkia.  Näin alkoi meidän yhteinen tiemme 16 vuotta sitten.  Paljon on näihin vuosiin mahtunut mutta hyvin onnellinen olen siitä että olen saanut olla tämän tytön arkiäiti. 

Kun sijaisvanhemmuudelle antaa pikkusormen niin sehän vie koko käden.  Jotenkin se vaan tuntui minun jutulta ja kun tämä pikkuneiti oli 3v niin irtisanouduin kunnan virastani ja jäin päätoimiseksi sijaisäidiksi. Päivääkään en ole valintaani katunut, tosin ehkä ihan sekunnin tai kahden ajan...

Viikonloppu lähestyy

Nyt on tiedossa pitkästä aikaa vipinäviikonloppu.  Tukilapset tulevat tänään, edellisestä käynnistä onkin melkein kaksi kuukautta.  Lisäksi tulee esikoinen tyttöystävineen ja esikoisen kaveri.  Esikoinenkaan ei ole käynyt pitkään aikaan ja äkkiseltään tuntuu taas mahdottomalta ajatukselta saada kaikki 10 ihmistä nukkumaan. Olin niin suunnitellut että tukarit nukkuu esikoisen huoneessa mutta nyt pitää nukkumajärjestelyt uudelleen.  Kauppalistan olen miettinyt valmiiksi ja paljon saa taas ruokaa kuskata. Tukiviikonloppuina meillä syödään yleensä samaa ruokaa; perjantaina päivälliseksi nakkikeitto,  lauantaina makaronilaatikko ja broileria riisin kera, sunnuntaina lihapullakastike ja perunat.  Nakkikeitto valmistuu nopeasti sen jälkeen kun olen käynyt lapset hakemassa, makaronilaatikko kypsyy aamupäivän ulkoilun aikana ja broileri on tukipojan lempiruokaa.  Tuolle lihapullakastikkeelle ei ole muuta selitystä kuin se että sitä syövät kaikki mielellään. Yksinkertaista ja helppoa ruokaa, se sopii tällaiselle laiskalle kokille.

Huomenna vien lapset naapurikaupunkiin sillä siellä pomppulinnapäivä. Saavat hyppiä niin paljon kuin jaksavat. Ihan kiva on järjestää aina jotain ohjelmaa niin päivä sujuu helpommin ja vähemmillä tappeluilla. Tytöt meinaa ottaa vähän väliä yhteen kun sattuu olemaan kaksi vahvaa persoonaa yhdessä. Mutta kyllä heillä jo hyviäkin leikkejä yhdessä on.

Mummolan jääkaappiinkin pitää tänään kurkistaa ja täyttä sitä ainakin maidolla ja ehkä jollain muullakin. Isää kävin eilen katsomassa ja siellähän se pappa sängyssä pötkötteli. Nyt ei kysynyt että otanko kyytiin. Välillä on hyvinkin puheliaalla päällä ja välillä ei puhu juuri mitään. Päivä kerrallaan mennään ja palvelutalopaikkaa odotetaan.

Positiivinen elämänasenne

Kyllä minusta vielä prinsessa tulee kun vain jaksan odottaa!  Näin sanoi eilen nti Tättähäärä kun iltapalan aikaan mietti syntyjä syviä.  Olen aina ihaillut lasten positiivista asennetta elämään. Muistan miten lukiolainen seisoi n. 4 vuotiaana keskellä keskussairaalan lastenosaston käytävää kädet puuskassa ja ilmoitti kovaan ääneen että TÄÄLLÄ MÄÄRÄÄN MINÄ.  Osastolla käytiin vuosittain muutaman yön verran joten tuttu paikka jossa oli hyvä "määrätä".   Mutta mihin katoaa tuo asenne vuosien myötä? Olen pohtinut paljon että olenko täysin epäonnistunut kasvattajana kun nyt lukiolainen "ei osaa mitään, on ruma, lihava ja vaikka mitä".  Olenko minä kasvatuksellani ja käytökselläni saanut tämän aikaan? Vaikka lihava olenkin niin en ääneen sitä sano ja omasta mielestäni olen yrittänyt olla positiivinen äiti. Mutta luultavasti en ole ollut kuitenkaan tarpeeksi vaan olen saanut lasten positiivisen asenteen käännettyä ihan joksikin muuksi.

Itse olen omalla tavallani ollut positiivinen mutta näitä alavireisiä aikoja tulee aina silloin tällöin.  Ensimmäisen kodin tulipalo, lapsettomuus, petetyksi tuleminen ja ero ovat olleet tosi kovia paikkoja ja on mennyt aikaa että niistä olen noussut.  Mutta vielä toistaiseksi olen jaloilleni selvinnyt ja jatkanut elämääni entistä vahvempana. Lasten kanssa on tullut jos jonkinlaista vastoinkäymistä ja niistä on vain ajan kanssa selvitty. Joskus mietin että mikä on sitten se viimeinen pisara jonka jälkeen en jaksakaan enää nousta ja ajatella positiivisesti. Tai yleensäkään löytää mitään iloa elämään. Nyt on nti Tättähäärä ja hänen takiaan minun on jaksettava. On jaksettava olla vahva äiti joka jaksaa kannustaa, tukea ja opettaa pientä prinsessaa. Sillä eihän tytöllä ketään muuta vahvaa ja pysyvää aikuista lähellään ole.

Jotain positiivista tänään; en suuttunut mummolassa käydessä. Kävin laittamassa tänään äidin lääkkeet dosetteihin ja tein ruokaostokset. Kauppalista oli valtavan pitkä mutta enpä juuri muuta kuin leipää ja voita ostin. Jääkaapissa oli sen verran ruokaa että niillä pärjää perjantaihin. Äiti tekee kauppalistan jostain vanhasta muistista; aina se samat tuotteet. Nyt kun on yksin niin ruokaa ei juuri mene. Piltti-purkkeja taas ostin ja mansikkarahkaa, jospa ne edes jossain vaiheessa maistuisi. En voi pakottaa ketään syömään mutta sen verran voin tehdä että jääkaapissa on kuitenkin aina jotain syötävää. On toki oma asia jos ei sitten niitä syö. 

Elämänilon etsintää

Viikonloppuna ajattelin että nyt täytyy yrittää löytää sitä elämäniloa jostakin. Ulkona harmaata ja lunta tuli jatkuvasti.  Joten ulkoilun merkeistä en ruvennut elämäniloa etsimään vaan piti kehitellä jotain muuta. Onneksi lukiolaisen ainoat talvikengät meni viikolla rikki joten ei auttanut muu kuin lähteä kenkäostoksille kaupunkiin. Suunnittelin että mennään ison tytön kanssa kahdestaan ja minä pääsen vihdoinkin alusvaatekauppaan ostamaan itselleni sopivia rintaliivejä.  Mutta saahan sitä haaveilla! Lauantaiaamuna kihlattuni ilmoitti menevänsä töihin koska yksi homma vaati hänen työpanostaan. Tämä tiesi sitten sitä että nti Tättähäärä oli otettava mukaan ja unohdettava kaikki ihanat alusvaatteet.  Vaikka kuinka isotyttö olisi mukana niin nti Tättähäärä on sellainen persoona ettei hänen kanssaan voi asioida rauhallisesti muualla kuin lastenvaatteita myyvässä kaupassa. Viis alusvaatteista mutta tärkeintä oli löytää lukiolaiselle kengät. Kenkien löytäminen ei ole helppoa tuon ikäiselle eikä varsinkaan silloin kun vinkurat jalat ja kengissä käytetään yksilöllistä pohjallista. Pienenä kaikki oli helppoa kun äidin ostamat nilkkoja tukevat kengät kelpasivat ja jalassa pysyivät myös Respectasta saadut tukisandaalit.  Olin jotenkin vakuuttunut siitä ettei kenkiä löydetä mutta kenkien ostaminen olikin tällä kerralla helppoa ja ne löydettiin ensimmäisestä kaupasta jonne menimme. Löysimme kengät myös edullisesti, ne oli -50%. Sanoin tytölle että nyt ostetaan niin monet kuin löydät. Sopivia malleja ja kokoja löytyi kahdet joten nyt on tytöllä kahdet kengät.  Kenkäkaupasta poistui kolme iloisesti hymyilevää "tyttöä". Kävimme vielä yhdessä kaupassa mutta sieltä ei löytänyt lukiolainen mitään mutta Tättähäärä olisi löytänyt sitäkin enemmän. Neiti rakastaa aikuisten korkokenkiä ja niitä kauppa oli pullollaan.  Tällä kaupunkireissulla lukiolaisen oli tarkoitus käydä ottamassa naamaansa lisää rautaa mutta liikkeen ovessa oli lappu että auki sopimuksen mukaan. Siinä vaiheessa ei enää ruvettu soittelemaan ja aikoja sopimaan. Soitettiin kotiin ja kysyttiin että olisko nyt hyvä aika ostaa kutosluokkalaiselle sopivan kokoiset lasketteluvälineet.  Tehtiin treffit läheiseen laskettelukeskukseen miesten kanssa.  Siellä sitten treffattiin ja syötiin. Poika sai uudet/käytetyt vehkeet ja me pääsimme sujuvasti eroon entisistä.  Hienoa että laskettelukeskukset myyvät vuokravälineitä edullisesti ja ottavat vanhat vaihdossa. Tällä kertaa ei vuokravälineissä ollut sopivia suksia mutta samaan hintaan saimme ihan tuliterät laskettelusukset.  Eli kaikkea kivaa tehtiin ja jonkun verran ihan koko perheenäkin.

Sunnuntai oli kiva päivä lumisateesta huolimatta. Lukiolainen jäi kotiin kun me muut lähdimme uimaan.  Ajattelin että etelän immeisten hiihtoloman aikana kylpylässä on tungosta mutta eipä ollut. Mukava oli viettää aikaa vedessä ja katsella miten Tättähäärä nauttii uimisesta. Uinnin jälkeen kaikilla kova nälkä ja pitsat maistui hyvälle.  Syönnin jälkeen olikin jo kiire katsomaan uusinta Risto Räppääjää. Neiti tykkäsi ja tykkäsi myös kutosluokkalainen. Minun mielestäni tämä oli huonoin Koivusalon ohjaama Räppääjä mutta kyllä sen katsoi nukahtamatta.

Kaiken kaikkiaan kiva viikonloppu ellen olisi mummolassa käynyt. Minähän vein sinne kotiruokaa ja ajattelin että mummolle maistuisi välillä ihan tavalliset keitot. Mutta siellä ne oli koskemattomina jääkaapissa. Ei kotipalvelu ollut niitä lämmittänyt vaikka viestivihkoon kirjoitin että lämmittäisivät. Eilen vein myös uutta ruokaa mutta sen verran suututti syömättömät ruuat että en edes jättänyt sitä ruoka-astiaa jääkaappiin. En todellakaan ymmärrä mitä mummo syö. Siellä oli kaikki ruuat koskemattomina. Samoin oli tänään kun mummolassa kävin. Kauppalista oli kyllä tosi pitkä mutta sanoin ettei tänne kannata mitään ostaa kun mitään ei syödä. Vanhimpia ruokia laitoin taas roskiin kun päiväykset oli mennyt vanhaksi.  En enää tiedä mitä tuon mummon kanssa pitäisi tehdä?

Tiedän että oma elämänilo ja onnellisuus löytyy vain minusta itsestäni. Mutta joskus toivon että myös läheiset yrittäisivät jollain tavalla antaa minulle iloa eikä vaan viedä minulta energiaa.  Jotenkin nyt tuntuu että ainoa joka minulle antaa jotain positiivista on nti Tättähäärä. Kaikki muut läheiset tuntuvat vain imevän minusta kaiken voiman ja ilon. Pappakin omalla tavallaan tuo iloa vaikka hän joka kerta kysyy että milloin otat minut kyytiin. Nyt on varmaa se ettei pappa enää kotiin tule vaan hän odottaa pysyvää hoitopaikkaa. Se helpottaa minun oloa tosi paljon. Vielä kun saisin mummon johonkin jonoon niin ehkä elämä alkaisi vähän kirkastua.

Elämänilo kateissa

Päivät ovat nykyään yhtä harmaata massaa vaikka eilen ulkona paistoi aurinko. Jotenkin oma arki ja elämä tuntuu sellaiselta ettei mitään iloa ole missään. Mummolassa käynnit vaatii valtavan voiman ponnistuksen ja ennen mummolaan lähtöä tuntuu että rinta pakahtuu enkä saa henkeä. En millään jaksaisi kohdata äitiäni, hänen sekavuuttaan ja alokuloaan.  Kauppalistat ovat valtavan pitkiä mutta en ole enää suostunut niitä toimittamaan. En tiedä missä maailmassa äitini elää mutta se maailma on kaukana tästä todellisuudesta.  Yhtenä päivänä hän oli valmis ottamaan isäni hoitoonsa koska kyllähän hän pystyy yhden ihmisen hoitamaan.  Mutta kun ei pysty huolehtimaan edes itsestään.

Jokunen päivä sitten laitoin viestiä paikalliseen, yksityiseen hoitokotiin. Kysyin että pääseekö heille omalla rahalla koska kunnan viranomaisten mielestä vanhempani pärjäävät aivan hyvin kotona. Vastaus tuli heti; omalla rahalla pääsee jos vain paikkoja vapautuu. Pyysivät tutustumiskäynnille jotta jos/kun paikka vapautuu niin tietäisimme heti että otammeko sen vastaan vai ei. Juttelin äidille asiasta ja vastaus oli hyvin odotettu: Minähän en lähde omasta kodista mihinkään.  Ajattelinkin kuitenkin käydä tutustumassa paikkaa. Isän tilanteesta en tiedä mutta en jaksa uskoa että hän enää kotiin laitoksesta tulee.

Kotonakin ilon pisarat ovat hakusessa.  Herra 13v on taas kunnostautunut koulussa lyömällä luokkakaveria.  Tilanne vähän sellainen että en tiedä mitä on tapahtunut. Pojan kertoman mukaan hänet on kaadettu tahallaan ja hän on lyönyt kaatajaa. Koulusta ei ole yhteyttä otettu ja en ole minäkään jaksanut kysellä mitä kuuluu. Liikuntakerhoon poika ei enää maanantaina suostunut koska siellä kuulemma vain kiusataan. Sitä en epäile sillä poika osaa olla todella ärsyttävä. Hän kokee kaiken kiusauksena ja ei todellakaan ymmärrä että hänen oma käytöksensä johtaa "kiusaamiseen". Hän ei koskaan näe mitään vikaa itsessään vaan kaikki on aina toisten syytä.

Lukiolaisella oli koeviikko ja sehän meni todella huonosti. Uusintoja olisi edessä ja vähän epäilen saako tyttö ne suoritettua. Voi kunpa keksisin tai tyttö keksisi jonkun muun opiskelupaikan joka kiinnostaisi. Lukio ei ole tyttöä varten mutta kun mitään muuta ei ole niin päivä kerrallaan tyttö sitä eteenpäin suorittaa. Tänään juteltiin siitä että tyttö varaa neljä vuotta lukion suorittamiseen aiemman kolmen vuoden sijaan. Se on ihan järkevä suunnitelma.

Nti Tättähäärä on ainoa ilontuoja tähän perheeseen. Hän on aivan ihana neiti ja toivonkin että hänen kohdallaan osaisin toimia oikein ja saisin kasvatettua hänestä "kunnon" ihmisen. Tänään meillä oli vähän pettymysten päivä muta näitähän tulee ja sille emme voi mitään. Oli äidin tapaaminen isomummon luona mutta äiti ei tullut paikalle. Onneksi isomummo on niin ihana että hän pystyy kyllä korvaamaan yhden äidin. Tosin tyttö kysyi poislähtiessä että eikö äiti tykkää minusta enää kun ei halua minua nähdä. Yhdessä isomummon kanssa vakuutettiin että tykkää kyllä mutta nyt ei vain pystynyt tulemaan paikalle. 

Kun näitä asioita päässään miettii ja pyörittää niin tuntuu ettei sitä ilon aihetta löydy mistään. Mikään ei tunnu mukavalta ja kivalta. Päivät on samanlaista tasaista harmaata massaa, ei mitään muuta. Jokainen mummolakäynti vaatii valtavan voiman ponnistuksen. Ja kun siellä käy niin heti rupeaa miettimään seuraavaa käyntiä.  Mutta päivä kerrallaan, ei tässä muuta voi.

Mummokateus

Marja Hintikka on ehdoton suosikkini ja maanantai-iltaisin olen kuin liimattu sohvannurkkaan kun Hintikan ohjelma alkaa.  Ohjelmassa puhutaan vanhemmuuden iloista ja suruista hyvin aidolla tavalla eikä unohdeta sitä että elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Nyt Hintikka on kirjoittanut tästä mummokateudesta ja miten samaa mieltä olenkaan. Mummoikäinenhän olen minäkin mutta valitettavasti en mummo ole vaan elän niitä kuuluisia ruuhkavuosia pienen lapsen ja teinien äitinä.  Joten mummoa tarvittaisiin meilläkin. Tai jotain muutakin aikuista ihmistä joka edes hetkeksi ottaisi vastuun näistä kullannupuista jotka Kuusikulman seinien sisällä asuu. 

Oma äitini oli 66-vuotias (19 vuotta sitten)  kun sain esikoiseni. Pojasta tulikin heti mummon poika ja silloin tällöin mummo jopa poikaa hoiti jos minulla sattui olemaan menoja. Yökylässäkin poika taisi olla mummolassa jossain vaiheessa mutta nuo yökylät ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja tapahtuivat pojan ollessa 3-4 vuotias.  Toinen lapsi perheeseemme tuli kun esikoinen oli 3v ja äitini 69 vuotias. Äitini sanoi heti ettei hän rupea enää lapsia hoitamaan ja minä olen hullu kun toisen lapsen otan. Yksi minulle kuulemma riittäisi kun en osaa kuitenkaan lapsia kasvattaa.  Lapsen kasvaessa todettiin että lapsi on cp-vammainen ja tarvitsee todella paljon kuntoutusta ja tukea kasvuun ja kehitykseen. Tämä lisäsi vettä mummon myllyyn entistä enemmän. Vain hullut ottavat luokseen vammaisia lapsia. Esikoinen oli edelleen tärkeä ja rakas mummolle mutta yöksi ei poika enää mummolaan päässyt.  Kolmas lapsi tuli  kun isommat lapset olivat  9 ja 6 vuotiaat.  Tulija oli vajaa 4v poika ja nyt olin mummon mielestä täysi hullu. Tässä rytäkässä hajosi myös avioliittoni ja puolisoni löysi elämänsä rakkauden. Ja ei ollut kuulemma mikään ihme (mummon mielestä) sillä ei kukaan täysjärkinen tällaista ihmistä katsele joka vieraita lapsia kotiinsa ottaa. Mitään tukea ja apua en saanut, pelkästään moitteita.  Isäni on aina ollut hyvin hiljainen mies mutta tässä tilanteessa hän totesi että kyllä sinä tyttö pärjäät sillä ei tuo sinun miehesi mikään hyvä ollut. Tämä jos mikä lämmitti minua tosi paljon.

Yksinhuoltaja tuntui välillä että pää hajoaa ja arki on liian raskasta. Vaikka lapset oli minulle sijoitettuja niin heillä ei ole ollut koskaan säännöllisiä tapaamisia biovanhempien kanssa. Toki minulle kuuluisi lomaoikeuskin mutta se maksetaan rahana koska sijoittaja ei pysty lapsille lomahoitoa järjestämään. Näinä yksinäisinä vuosina naapurin rouva oli kultaakin kalliimpi. Hän tuli aina silloin tällöin lapsenvahdiksi että edes hetkeksi pääsin lapsista vapaalle. Näinä vuosina mummokateus oli varmaan suurimmillaan. Sisaruksia minulla ei ole ja ystävät elivät kaikki villiä ja vapaata "uutta nuoruutta".  Lapset olivat isoja eivätkä enää tarvinneet vanhempiaan.

Elämääni tuli uusi rakkaus ja yllätys, yllätys tuli myös nti Tättähäärä.  Tässä vaiheessa äitini oli jo 83 vuotias, täysin minua apua tarvitseva ihminen.  Vanhemmistani olen pitänyt huolta pian 6 vuotta ja Tättähäärä on asunut meillä nyt pian 3 vuotta.  Tättähäärä tapaa vanhempiaan säännöllisesti mutta 2 tuntia kerran kuussa ei paljon vapaata anna.  Nyt vapaata onnistun joskus saamaan kun esikoinen ja miniä tulevat lapsenvahdiksi.  Toki kauppareissut ym. muutaman tunnin poissaolot onnistuvat kun kotona asuu 16v ja 13v. nuoret. Mutta kyllä se mummo/kummi/täti/ setä ym. olisi hyvä olemassa.

Nyt loppui loma

Vuodeosastolta soittivat tänään; Lääkärin mielestä äitisi on niin hyväkuntoinen ettei tarvitse vuodeosastohoitoa enää. Voit hakea äitisi iltapäivällä, ennen sitä pidämme palaverin kotipalvelun kanssa jatkosta.  Se siitä lomasta!!!  Minä en ymmärrä näytteleekö äiti kotona vai vuodeosastolla. Omatoimisuutta siinä ihmisessä ei ole juuri ollenkaan, ei ole ollut enää moneen vuoteen.  Odottaa että saa kaiken ihan valmiina, laittamatta itse tikkua ristiin minkään asian takia. Ja kun pyytää häntä edes miettimään jotain niin johan rupeaa ahdistamaan ja tulee pahaolo.  Kyllähän ihminen surkastuu jos on vain.  Näinköhän minullekin vanhana käy? Nyt mietin että vanhana sitten olen kirjaston vakioasiakas, luen paljon, katson elokuvia vaikka keskellä päivää ja nautin elämästä. Teen sellaista mitä nyt ei voi tehdä. Otan päiväkahvin kanssa konjakit ja ruuan kanssa lasillisen viiniä ihan tavallisena arkipäivänä. Mutta ei äitini mistään tällaisesta mitään ymmärrä ja ei ymmärrä muustakaan. Ei osaa avata telkkaria eikä radiota. Päivät pitkät on hiljaisuudessa ja ei oikeastaan osaa enää edes jutella. On vain vihainen ja äkäinen.  Onneksi hellan sulake on irrotettu ja tulitikkujaan ei pitäisi asunnosta löytyä joten tulipalon vaara on aika pieni. Toki voihan se syttyä vaikka mikrosta mutta ainakaan toistaiseksi äiti ei ole mikroa itsekseen käyttänyt.  Mutta ei auta, on lähdettävä mummo hakemaan!!!

Huono omatunto

Viikonloppu oli ja meni.  Minä, todella huono tytär, en edes soittanut kumpaankaan vuodeosastoon ja kysynyt vanhempieni vointia. En vain yksinkertaisesti jaksanut. Eilen kävin nti Tättähäärän kanssa elokuvissakin ja olisin voinut käydä mummoa tapaamassa mutta jo pelkkä ajatuskin ahdisti.  En tiedä miksi kaikki tuntuu niin vaikealta.  Tänään on kyllä pakko naapurikaupunkiin soittaa ja kauppareissulla on tarkoitus käydä pappaa moikkaamassa.  Tutuille sairaanhoitajille olen sanonut että minä pidän nyt vapaata vanhuksista kun siihen on mahdollisuus. Hyvin he tuntuivat asian ymmärtävän tai ainakin niin kuvittelen. Ehkä omassa mielessään ajattelevat että on siinä laiska tyttö kun ei ole tule tänne isäänsä syöttämään ja muutenkin hoitamaan.  Serkkutyttöni, vanhempieni kummityttö, oli käynyt isääni tapaamassa viikko sitten ja hän oli syöttänyt ja muutenkin "hoitanut" pappaa. Hän on ammatiltaan sairaanhoitaja joten hänellä on varmaan enemmän silmää ns. tuon hoidon suhteen.

Mummolla nälkä

Eilen palautin äidin ruoka-astiat paikalliseen ravintolaan josta vanhemmilleni lounas toimitetaan. Siellä sain kuulla että äiti ei ole viime aikoina syönyt juuri mitään ja ruoka-annos on tullut takaisin sellaisenaan. Sen oikeastaan tiesinkin sillä olin salaa tutkaillut tuota "ruokalaatikkoa" äidin syönnin jälkeen. Äidiltä kysyin syömisestä ja vastaus oli aina sama: KYLLÄ MINÄ OLEN SYÖNYT, ÄLÄ KYSELE.  Soitin eilen vuodeosastolle ja kyselin äidin kuulumisia. Sydämen vajaatoimintaa nyt tutkitaan ja toistaiseksi äiti on vuodeosastolle. Nyt naapurikaupungissa mutta heti kun omalta paikkakunnalta paikka vapautuu niin tuodaan tänne. Sanoin sitten tuosta äidin syömättömyydestä ja hoitaja rupesi nauramaan. Eilen lounaalla äiti oli syönyt äkkiä oman ruokansa ja sitten toisen ruuat. Tämä toinen ei ollut jaksanut ruokaansa syödä.  Mitä tästä pitäisi ajatella? Toisten seurassa ruoka maistuu mutta yksin ei.  Minä en pysty omaa elämääni järjestämään niin että olisin aina äitini luona ruoka-aikaan. Meillä on niin erilainen elämänrytmi ettei se millään onnistu.

Huonoja uutisia

Pappa kävi röntgenissä ja huonoja uutisiahan sieltä saatiin. Lonkasta on löytynyt lisää murtumia ja nyt on ehdoton liikuntakielto. Kielto on voimassa ainakin 6 viikkoa. Istua saa mutta siinä kaikki. Nuo löydökset voi olla jotain muutakin kuin kaatumisesta johtuvaa. Lääkärin kanssa en ole asiasta vielä keskustellut ja eipä ne asiat muuksi muutu vaikka niistä jutellaankin. Jotain siellä nyt on ja sille ei voida mitään.  Tulehdusarvot on kuitenkin nyt normaalit ja muuten vointi hyvä.  Kyllähän sängyssä olo vaikeaa ja eilenkin oli tulossa laitojen yli kun mentiin pappaa katsomaan. Kiire oli vessaan vaikka kakat oli jo ennättänyt vaippaan mennä.  Jotenkin tuntuu että niin pieneksi on pappa kutistunut näiden viikkojen aikana jotka on vuodeosastolla ollut.  Nyt on myös selvää se ettei pappa enää kotiin tule.  Surullista mutta toisaalta helpottavaa.  Kyllähän pappa on aina kotiin lähdössä kun siellä käyn mutta olen selittänyt parhaan taitoni mukaan ettei tuossa kunnossa ole kotiin lähtijäksi. 

Eilen vein äitini päivystykseen ja sitä kautta naapurikaupungin vuodeosastolle.  Kotipalvelu ja kotisairaanhoito ovat jo pitemmän ajan tutkineet äidin jalkoja kun ne ovat niin turvoksissa. Eilen kotisairaanhoito soitti ja pyysi että veisin äidin päivystykseen.  Kaatumisia on edelleen jatkuvasti ja toissa iltanakin olivat käyneet nostamassa mummon pystyyn. Sekavahan äiti on ollut jo pitkään joten ei sekään minusta ihan normaalia ole.  Eilen jäi osastolle mutta nyt olen odotellut milloin puhelin soi ja mummo pitää hakea. Toivon kyllä että pitäisivät siellä viikonlopun yli niin saisin minäkin vähän hengähtää. Olisin ikään kuin lomalla vaikka omassa kodissa olenkin.

Viikonlopun jälkeen

on aina maanantai ja alkaa arki.  Siitä ei päästä yli eikä ympäri.  Eilen iltapäivällä kotiuduin akkujen latausreissulta ja täytyy todeta että ihan kiva reissu oli. Juha Tapio ei petä koskaan mutta lauantai-iltana totesin että jatkossa menen häntä kuuntelemaan konserttisaliin. Tuollainen bilepaikka ei ole minun juttuni. Haluan kuunnella musiikkia ilman että minua tönitään jatkuvasti ja koko ajan saan olla varuillani että saan kaljaa tai jotain muuta juotavaa päälleni. En ole koskaan viihtynyt tuollaisissa paikoissa ja mitä vanhemmaksi tulen niin sitä vähemmän niissä viihdyn.  Muuten reissu oli voimia antava. Ystäväni kanssa syötiin hyvin ja nautittiin siitä että saimme ajatella vain itseämme. Eilen ehdotin ystävälleni pientä shoppailureissua läheiseen kaupunkiin mutta hän halusi ajaa kotiin valosalla joten unohdimme shoppailut.  Lähdetään joku toinen kerta pelkästään shoppailemaan.

Tänään aloitettiin viikko perinteiseen tapaan MLL:n perhekahvilassa. Sieltä sitten vuodeosastolle pappaa tapaamaan ja tänään pappa olikin tuotu pyörätuolilla syömään päiväsaliin.  Vointi on kyllä kohentunut sillä kyseli jo että pääseekö kyydissä kotiin. Esikoinen kävi eilen illalla pappaa katsomassa ja häneltäkin pappa oli kysellyt kyytiä kotiin. Yhden kerran on kuulemma tullut sängystä laitojen yli joten ovat joutuneet laittamaan päälle painoliiviä ettei pääse itseään "telomaan". Kova kiire olisi kotiin ja sen verran sekaisin on että vanhaan kotiin on menossa.  Huomenna menee taas röntgeniin ja katsovat miten murtuma on lähtenyt paranemaan.

Vuodeosastolta ajeltiin mummolaan. Mummo on edelleen ihan sekaisin. Viestivihkosta näin että oli taas lauantai-iltana kaatunut ja kotipalvelun väki oli käynyt nostamassa pystyyn. Itse ei muista että jotain olisi tapahtunut. Kaksi viikkoa sitten teki vielä kauppalistan mutta viime viikolla ei enää osannut sitä tehdä. Parempi niin ja nyt minä tarkistan jääkaapin joka käynnillä ja katson mitä todellisuudessa tarvitsee ostaa. Enää en osta mitään jonka joudun laittamaan roskiin kun päiväykset menee vanhaksi.

Perjantaina kävin viemässä palvelutalohakemukset avopalvelujohtajalle suoraan käteen. Mutta jonot on kuulemma pitkät ja minun vanhemmat sen verran hyväkuntoisia että pystyvät vielä avustettuna kotona asumaan. Minä olen kyllä täysin eri mieltä. Nyt alkaa tuntua siltä että minun on yksinkertaisesti lopetettava auttaminen ihan kokonaan. Ehkä on vain ilmoitettava johtajalle että siinä ja siinä osoitteessa on kaksi vanhaa ihmistä ja hoitakaa heidät.  Sen verran olen meidän palvelutalossa käynyt että kyllä siellä omilla jaloillaan liikkuvia vanhuksia asuu. Minun vanhemmat pääsevät juuri ja juuri liikkeelle ja pää ei kummallakaan toimi kunnolla.  Ehkä nuo hyvin liikkuvat ovat yksinäisiä ihmisiä joilla ei ole ketään läheistä auttamassa. Tai sitten näissäkin asioissa ratkaisee se miten äänekkäästi omaiset pitävät vanhuksen puolta ja vaatimalla vaativat asioita. Minä olen liian kiltti ja en jaksa vaatia ja vaatia. Tyydyn aina siihen mitä minulle sanotaan.