Lehtien uutiset

Viime päivinä on lehdissä ollut paljon uutisia lasten ja nuorten kuolemaan johtaneista onnettomuuksista ja kadonneista muistisairaista vanhuksista.  Kaikki nämä koskettavat sillä elämääni kuuluu lapsia, nuoria ja muistisairaita vanhuksia.  Jos jostain voi olla onnellinen niin siitä että minun vanhukseni liikkuvat huonosti ja eivät todellakaan pääse kauas jos kotoa poistuvat.  Toinen liikkuu rollaattorilla ja ei kyllä hevillä ulos edes lähde. Toinen on lähes sokea, liikkuu kepin kanssa ja lähtee kyllä yöllä hiippailemaan kun ei nukuta. Nyt on ovessa hälytin joka hälyttää paikallisessa palvelutalossa klo 18.00-07.00 välisenä aikana jos ulko-ovi aukeaa.  Kun liike on hidasta niin kovin kauas kotipihasta ei ennätä ennen kuin "pelastajat" saapuvat paikalle.  Mutta hyvä kuntoinen muistisairas ennättää kyllä kauaksi ennen kuin häntä ruvetaan edes etsimään.

Lasten ja nuorten kuolemat ovat jotain sellaista mitä ei ymmärrä. Mikä tarkoitus niillä on? Yritän nimittäin aina uskotella itselleni että kaikella on tarkoituksensa. Mutta näille en ole tarkoitusta löytänyt.

Nämä uutiset koskettavat lukijoita mutta eniten ne koskettaa uutisen kohteena olevien lähipiiriä.  Meitä kosketti eräs pieni maakuntalehden uutinen viime viikolla. Moni sitä uutista lukiessaan ajattelee että paha sai palkkansa ja siitä sai kun tuommoista teki. Mutta meillä uutinen teki erään pienen ihmisen surulliseksi ja paljon miksi-kysymyksiä on sen jälkeen esitetty.  Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi ja seuraukset on kärsittävä. Ja niitä ei kärsi ainoastaan tekijä mutta myös hänelle läheiset ihmiset. Nyt minun on oltava tukena ja turvana pienelle joka on "yksin" maailmassa.

Vihaiset linnut/venetsialaiset

Entiseen elämääni kuului venetsialaiseet. Olen syntynyt elokuussa, samoin minun esikoinen.  Miten hyvältä tuntuikaan yhdistää synttärit ja rannikkoseudun venetsialaiset. Yhdet venetsialaiset päättyi päivänsankarin (silloin 6v) sairaalakeikkaan kun ranne meni poikki mutta muuten juhlat sujuivat aina hyvin. Viimeiset venetsialaiset vietin uudessa elämässäni 5 vuotta sitten, silloin juhlittiin tämän mamman kihlajaisia.  Jotenkin elämä  on vienyt mukanaan ja tuntuu ettei enää jaksa mitään juhlia järjestää. Ystävät ovat kaikonneet ja nyt tuntuu että ei ole ketään jota juhliin voisi kutsua. Tai onhan ihmisiä mutta harva tulee koska juhlat eivät ole ns. juhlia aikuiseen makuun.  Harva aikuinen viihtyy juhlissa joissa laitetaan välillä lapsia nukkumaan ja juomatarjoilu on aika vähän prosenttista.

Nämä tuli tänään mieleen kun vietettiin sateista lauantaipäivää Angry Birds -puistossa ipanoiden kera. Meillä kaikilla oli niin mukavaa.... Lapset viihtyi ja hyvin me aikuisetkin siellä viihdyimme. Päivä jatkui elokuvissa; minä ja kaksi poikaa. Elokuvissa Inside Out -mielensopuikoissa. Aivan ihana elokuva, ainakin minun mielestä. En tiedä mitä elokuvasta ymmärsi vajaa 5v ja vähän vajaa 13v joka on monen diagnoosin lapsi. Yritän jutella elokuvasta huomenna ja katsoa onko mitään jäänyt mitään.

Nyt alkaa ipanat olla nukkumassa ja on minun aika lähteä saunaan.  Terassille sytytän muutaman kynttilän ja nautin näin venetsialaisista.

Tänä iltana

Sade ropisee kattoon, on pimeää ja tuntuu ihan syksyltä.  Jotenkin tänä iltana tuli tunne että haluaisin olla "normaali" keski-ikäinen nainen.  Työviikon jälkeen olisin laittanut kodin järjestykseen, tehnyt jotain helppoa ja hyvää ruokaa, käynyt saunassa ja nyt olisi hetki ihan omalle itselle ja puolisolle. Viiniä, juustolautanen olohuoneen pöydällä, kynttilöitä ja ehkä tuli takkaan. Takkatulen ääressä keskustelisimme syntyjä syviä ja nauttisimme elämästämme. Miettisimme ehkä hetken aikaa mitä lapsille kuuluu kun heistä ei ole aikoihin kuulunut mitään eikä mummoa ja pappaa ole tarvittu lapsenvahtina. Tuo ajatus olisi vain ihan ohikiitävä ja sen jälkeen keskittyisimme nauttimaan elämästä ja toisistamme.

Mutta mitä teen minä. Juuri äsken "tainnutin" kolme pientä sänkyyn ja unisaduksi luin Tassulan tarinoista Ujon Elviksen. Olohuoneen lattia on täynnä legoja, barbeja ja barbin vaatteita. Porukalla niitä kerättiin mutta sen verran väsynyttä porukka oli että oli parempi viedä heidät pesulle, syöttää iltapala ja laittaa sänkyyn.  Kunhan saan lattian tyhjäksi ja tavarat paikoilleen on tiskikoneen täyttäminen. Iltapalat astiat jäi tiskipöydälle iltapalan jälkeen. Kone vielä käyntiin mutta tyhjennys saa jäädä aamuun. Pitäisi saada myös yksi esiteini suihkuun siitäkin huolimatta että hänellä on lupa tänä iltana valvoa ja katsoa telkkarista joku elokuva joka on K12. Taitaa olla tänään Hercule Poirot.  Alkuillasta kävin yhden teinin viemässä yön yli reissulle ja huomenna hänet pitäisi jossain vaiheessa hakea.  Kunhan saan itseni suihkuun ja hetkeksi sohvalle niin sen jälkeen unta ei varmaan tarvitse odottaa. On vain toivottava että aamulla nuo kolme pienintä jaksaisivat nukkua mahdollisimman pitkään. Tosin tuo esiteinikin herää viikonloppuisin aikaisin vaikka kouluaamuina ei jaksa nousta niin millään.

Huominen on sitä luku sinänsä. Jos sataa niin vuorossa sirkuskoulua ja elokuviin meno parin lapsen kanssa. Jos ei sada ja on inhimillinen ulkoilusää niin mennään metsään koko porukalla.  Toivottavasti nyt muistetaan ottaa tulitikut mukaan. Muutaman kerran on lähdetty makkaranpaistoreissulle niin ettei tulitikkuja ole ollut mukana.  Lauantai on saunailta ja se onkin sitten aikamoinen show kun tämä porukka on saunotettu. Mutta sen jälkeen lapset nukahtaa kyllä tosi helposti.

Itse olen elämäni ja elämäntapani valinnut mutta kieltämättä joskus mielessä vilahtaa ajatus siitä miten elämä voisi olla toisenlaista tässä iässä.

Ammatin valintaa

Nämä aurinkoiset ja lämpimät päivät tulivat tänä kesänä myöhään ja moni työläinen on ennättänyt lomansa pitää vesisateessa. Tänään aamulenkillä tuli mieleen että juuri tällaisina päivinä minä olen tyytyväinen "työhöni".  Samoin ajattelen kun ulkona sataa kaatamalla tai pakkasmittarissa -35 astetta. Ei tarvitse huolehtia lähteekö auto käyntiin vai miten pääsen työpaikalleni. Se työpaikka kun sattuu olemaan oma koti. Mutta vastaavasti minulla ei ole työyhteisöä, työkavereita, työterveyshuoltoa, vuosilomaa, vapaapäiviä, ruoka- ja kahvitaukoa.  Työaika on 24/ ja jos laskee tuntipalkan niin se on todella pieni. Mutta tämä on minun valintani ja minun elämäntapani.

Ammatin valintakysymyksiä tässä talossa on viime vuosina mietitty. Yhdelle oli päivänselvää mihin hän lähtee opiskelemaan yläkoulun jälkeen. Viime talvena niitä mietittiin toisen kanssa ja ei todellakaan mitään hajua siitä mitä haluaisi yläkoulun jälkeen tehdä. Ja yleensäkin sitä mikä ammatti kiinnostaisi. Joten mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin lukio.  Minä itse leikin aina lapsena toimisto- ja kauppaleikkejä joten oli päivänselvää että minusta tulee toimistotyöntekijä.  Ja niinhän minusta tuli. Yli 20 vuotta tein toimistohommia mutta onneksi sellaisia joissa sain työskennellä asiakaspalvelussa. Kun ikää oli 40 vuotta niin rupesin miettimään että tätäkö minä haluan tehdä seuraavat 20 vuotta. Ja vastaus oli että en missään tapauksessa. Joten oli helppoa kirjoittaa irtisanomislappu ja heittäytyä uuteen elämään.  Tässä toisessa elämässä olin jo hetken aikaa ollut mukana joten en ihan suinpäin rynnännyt mihinkään uuteen. Tiesin että minua tarvitaan tässä toisessa työssä paljon enemmän kuin siellä toimistossa. Uskon nimittäin vahvasti että näitäkin asioita järjestelee joku meitä ihmisiä isompi voima ja hän antaa meille ne asiat ja ihmiset jotka meille on tarkoitettu. Monta kertaa olin pyytänyt Taivaan Isältä apua asioihini ja pyydän edelleen. Hän ei vastaa heti mutta järjestelee asiat niin että vastaus tulee jossain vaiheessa. Eikä se suinkaan aina ole sitä mitä toivon mutta siihen minun on tyytyminen.   Päivääkään en ole katunut että tein tuon elämäni suurimman päätöksen ja rupesin elämään oman näköistä elämääni. Toivottavasti saan tätä jatkossakin elää ja tulisin toimeen eläkeikään saakka. Vielä olisi intoa tätä työtä tehdä, syliä riittäisi lainavauvoille ja vähän isommillekin lapsille. Joko hetkeksi tai vähän pitemmäksi aikaa. Mutta nämähän eivät ole minun vallassani vaan niistä päättää viranomaiset ja viime kädessä se suurin voima.

Tänään on nautittu auringosta aamulenkillä, trampoliinilla ja kohta suunnistetaan uimarannalle. Odotellaan vain että saadaan porukkaa enemmän kasaan.

D-vitamiin tankkausta

Koko kesän odotin kesän tulevan ja lopulta rupesin odottamaan ensilunta.  Se kannatti sillä heti kun lunta rupesin odottamaan ilmestyi aurinko taivaalle ja päivät tuntuvat suorastaan helteisiltä. Harmi vaan että lämpö tuli vasta sitten koulut alkoivat mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yöt ovat kylmiä mutta viis siitä, en minä yöllä ulkona olekaan.  Tärkeintä on että päivällä on lämmintä ja ihmiset saavat vähän tankattua d-vitamiinia talven varalle.

Viikonloppuna nautin lämpimästä ja auringosta toden teolla. Eilen toritapahtumassa musiikkia kuunnellen ja tänään fresbeegolf -radalla.  Keväällä ajattelin että tuo voisi olla ihan kivaa perheen yhdessäoloa ja hommasin muutaman korin omalle pihalle.  Kesän aikana myös kuntaan ilmestyi kunnon rata ja siellä sitten olemme sään salliessa käyneet. Tänään oli aivan mahtava päivä tuollaiseen liikuntaan. Suomeen maajoukkueeseen minua ei kyllä heittojeni takia valittaisi mutta ei haittaa. Minulle tärkeintä on liikunta ja ulkona olo. Korien välillä on kiekkoa usein heitettävä mutta jossain vaiheessa olen korin juurella ja pääsen etenemään seuraavalle korille. Jos kiekkoja pitäisi heitellä tosissaan ja kilpailtaisiin voitosta niin jättäisin suosiolla homman muille. 

Yksinäisyys

Ulkona paistaa aurinko ja on todella kaunis ja lämmin päivä. Aurinko paistaa ja nyt olisi hyvä sää ulkoilla. Mutta monet vanhukset viettää aikaansa sisällä, niin myös omat vanhempani. Kun sairaus vie muistin ja oikeastaan kaiken toimintakyvyn niin ihminen on sidottu omaan kotiinsa. Sisällä osaa juuri ja juuri liikkua mutta siinä kaikki. Koko elämä on siellä, pienessä kaksiossa. Telkkaria ei osaa kumpikaan enää avata, radiota ei ole kuunneltu enää vuosikausiin. Elämä on pelkkää ruuan odottamista, syömistä ja nukkumista.  Tämä on sitä nykypäivän vanhusten hoitoa parhaimmillaan. Vanhuksen on parasta asua omassa kodissaan jne jne. Näillä korulauseilla vanhukset jätetään eräällä tavalla oman onnensa nojaan.  Hoitopaikkoja on kunnissa tosi vähän, pitkät jonot kaikkiin paikkoihin. Ja kun vanhus pärjää omassa kodissaan yön ilman apua niin silloin on turha edes kuvitella saavansa mitään hoitopaikkaa.  Kotona turvapuhelin ja kädessä nappi jolla voi hälyttää apua, ulko-ovessa summeri joka hälyttää paikallisessa palvelutalossa jos joku yrittää ulos klo 18.00-7.00 välisenä aikana. Näillä yritetään turvata se että vanhus pysyy sisällä eikä lähde ulos hortoilemaan. Onneksi minun vanhusten ei sattunut pahimpien pakkasten aikaan ja heidät löydettiin ajoissa.

Ainoa lapsena ja vanhempieni omaishoitajana tämä kaikki tuntuu pahalta. Koko ajan tunnen riittämättömyyttä siitä että minulla on omakin elämä ja en todellakaan pysty 24/7 olemaan vanhempieni apuna ja tukena. Pitäisi olla aikaa jäädä joskus istumaan ja "juttelemaan". Keskustelu ei enää synny kun kumpikin vanhemmista on jossain muualla. Mummolassa on kaksi ihmistä mutta he ovat vain minun vanhempieni ulkokuori.  Eivät he ole enää isä ja äiti vaan kaksi lasta jotka tarvitsevat apua ja läsnäoloa jota en pysty heille tarpeeksi antamaan.  Tämä kaikki saa aikaan sen että tunnen suurta yksinäisyyttä. Olen tällä hetkellä sukuni "ainoa" ihminen.  Sisaruksia minulla ei ole ja vanhempani ovat jo siirtyneet jonnekin muualle. Serkkuihin en ole juuri koskaan mitään yhteyttä pitänyt ja täditkin ovat yksi kerrallaan siirtyneet ajasta ikäisyyteen. Olen omalla tavallaan ihan yksin maailmassa. En voi jakaa kenenkään kanssa lapsuusmuistojani enkä mitään.  Koen tämän kaiken aika rankasti. Minä olen sukuni ainoa ja minuun suku sitten loppuukin. Siitä en tunne syyllisyyttä sillä ei tämä sen ihmeempi suku ole ollut kuin muutkaan.  Olisin toki halunnut että jälkeeni olisi jäänyt lapsia mutta se asia ei ollut minun päätettävissä.  Ja nyt kun olen ihan yksin niin se tuo tiettyjä paineita vanhuuden ajalle. Kuka minusta huolehtii kun olen vanha ja en muista enää mitään????

Keski-iässä

Eilen täytin 55 vuotta ja nyt alan uskoa että elämää on enemmän takana kuin edessä.  Monenlaista elämänkokemusta näihin vuosiin mahtuu ja uskon että paljon on vielä edessäkin.  On vain toivottava että elonpäiviä ja terveyttä riittäisi mahdollisimman pitkään.   Mutta eihän nämä asiat meidän käsissä ole vaan ne on päätetty muualla.

Terveyttä toivon vaikka sukurasitteet ovat rankat; sydänsairaus ja Alzheimer.  Muistihoitaja sanoikin että Alzheimer on periytyvä joten nyt on viimeiset hetket ruveta muistista huolta pitämään. Muistisairaan rinnalla kulkeminen on vaikeaa ja täytyy sanoa että Alzheimer on vihon viimeinen sairaus. Omaisen sairaushan se on, ei muistisairasta omasta mielestään ole edes sairas. Ainakaan taudin alkuvaiheissa. Jo taudin alussa se tuttu ja rakas ihminen rupeaa pala palalta katoamaan ja jossain vaiheessa ihminen on "joku muu".  Se tuntuu rankalta kun elämän tärkeät ihmiset katoaa sairauden syövereihin.  Liikaa näitä asioita ei pidä jäädä murehtimaan sillä sitten jää oma elämä elämättä.  Vaikka välillä tuntuu että onko sitä omaa elämää enää olemassakaan.  Onhan sitä kun oikein tarkasti miettii.