Eilen täytin 55 vuotta ja nyt alan uskoa että elämää on enemmän takana kuin edessä. Monenlaista elämänkokemusta näihin vuosiin mahtuu ja uskon että paljon on vielä edessäkin. On vain toivottava että elonpäiviä ja terveyttä riittäisi mahdollisimman pitkään. Mutta eihän nämä asiat meidän käsissä ole vaan ne on päätetty muualla.
Terveyttä toivon vaikka sukurasitteet ovat rankat; sydänsairaus ja Alzheimer. Muistihoitaja sanoikin että Alzheimer on periytyvä joten nyt on viimeiset hetket ruveta muistista huolta pitämään. Muistisairaan rinnalla kulkeminen on vaikeaa ja täytyy sanoa että Alzheimer on vihon viimeinen sairaus. Omaisen sairaushan se on, ei muistisairasta omasta mielestään ole edes sairas. Ainakaan taudin alkuvaiheissa. Jo taudin alussa se tuttu ja rakas ihminen rupeaa pala palalta katoamaan ja jossain vaiheessa ihminen on "joku muu". Se tuntuu rankalta kun elämän tärkeät ihmiset katoaa sairauden syövereihin. Liikaa näitä asioita ei pidä jäädä murehtimaan sillä sitten jää oma elämä elämättä. Vaikka välillä tuntuu että onko sitä omaa elämää enää olemassakaan. Onhan sitä kun oikein tarkasti miettii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti