Hyvää pääsiäistä

Pääsiäinen alkaa olla ohi mutta vielä voi toivottaa hyvää pääsiäistä. Minä otin pienen irtioton arjesta ja ajelin tyttöjen kanssa Imatralle perjantaina. Onni on nti Tättähäärän mummo joka siellä asuu.  On hyvä syy lähteä pois kotoa kun lähdetään mummoa tapaamaan.  Yövyttiin perinteiseen tapaan Valtionhotellissa ja kovasti toivoimme näkevämme Harmaan rouvan. Mutta ei vielä nähty.  Eilinen päivä vietettiin mummon kanssa ja olipa mukavaa. Tuntuu tosi mukavalta että lapsella on mummo joka haluaa häntä tavata ja jonka tapaamisesta tulee iloiseksi koko perhe. Seuraava tapaaminen onkin sitten kesällä.

Pappa on ollut paljon mielessä pääsiäisen aikana. Valokuva papasta on olohuoneen senkin päällä ja papan keppi eteisessä. Viikon päästä on hautajaiset ohi ja omalla tavallaan voi keskittyä surutyöhön. Toki perunkirjoitus pitää vielä hoitaa mutta sitten onkin kaikki asiat hoidettu. Monta kyyneltä tulen vielä vuodattamaan vaikka tiedänkin että papalla on hyvä olla.

Ihana viikonloppu

Tänä viikonloppuna Suomen talvi on ollut parhaimmillaan; aurinko paistaa ja hanki kantaa. Nyt on päässyt liikkumaan ihan mihin vaan kun on päässyt hankia pitkin viipottamaan. Viikonloppuna meillä oli tukilapset ja pienten kanssa on vietetty paljon aikaa ulkona. Eilen autoiltiin hakemaan Tättähäärän lomamökkiin unohtunut prinsessalaukku ja samalla vietettiin aikaa laskettelukeskuksen pulkkamäessä. Tänä aamuna suunnistettiin oman kylän pulkkamäkeen pulkkien, liukureiden ja rattikelkkojen kanssa. Laskettiin mäkeä, tehtiin kävelylenkki jäällä ja paistettiin nuotiolla makkaraa. Olipa mukavaa! Tukilapset sanoivat että haluavat olla meillä ainakin kolme yötä mutta nyt oli tyydyttävä perinteiseen kahteen yöhön. Sovittiin että kesällä ovat vähän pitempään jos äitinsä siihen suostuu.  Meidän nti Tättähäärälle tekee enemmän kuin hyvää että joutuu jakamaan tavaroitaan ja meitä aikuisia myös toisille lapsille. 

Hautajaisjärjestelyt etenevät pikkuhiljaa. Valokuvaaja ja pitopalvelu varattu sekä sovittu aika papin kanssa muistopuhetta varten.  Vielä puuttuu isän valokuva joka laitetaan pöydälle. Valokuva on valittu mutta se on pieni ja siitä pitäisi saada vähän suurempi versio. Kuvassa isä on ihan itsensä näköinen. Ei mikään puku päällä oleva kuva vaan ihan arkinen otos jossa isä hymyilee iloisesti.  Juuri tuollaisena haluan ihmisten hänet muistavan.  Alkuviikosta pitäisi tilata kukkavihkot ja valita värssy. Muutaman olen paperille kirjoittanut ja toivon että äiti osaa valita niistä jonkun omaan kukkalaitteeseen. Meidän kukkavihkoon tulee kihlattuni runoilema pieni muistovärssy. Hän tietää miten rakastan enkeleitä ja värssyssä puhutaan enkeleistä jotka papan hakivat mukaansa.  Hautajaisjärjestelyt ovat hyvällä mallilla mutta pitää tehdä paljon muutakin. Kelalle pitää tehdä hakemus äidin eläkkeestä ja pankkiin pitää toimittaa virkatodistus ja valtakirja. Virkatodistuksen olen pyytänyt mutta sen verran kiirettä kirkkoherran virastossa on etten ole sitä vielä saanut. Hautapaikkaa pitäisi myös katsoa. Esitin toiveen että paikka löytyisi hautausmaan vanhalta puolelta sillä se on minusta jotenkin niin rauhallinen. Mutta katsotaan nyt mistä isälle viimeinen leposija löydetään.

Välillä minulle on tullut mieleen että en osaa varmaan surra isäni kuolemaa ihmisten mielestä sopivalla tavalla.  Moni on ihmetellyt miten jaksan touhuta lasten kanssa vaikka minulla on surua.  Tunnen jopa syyllisyyttä siitä että ajattelen kuoleman olleen isälleni helpotus. Toki ikävä iskee välillä, kyyneleet tulee silmiin jonkun tietyn asian yhteydessä mutta minusta se on ihan luonnollista. Ja yhtä luonnollista on vanhan ja sairaan ihmisen kuolema. Kukaan meistä ei elä täällä ikuisesti ja kun tulee ikää ja sairauksia niin on luonnollinen seuraus se että jonain päivänä hengitetään viimeisen kerran. Isäni teki sen kaksi viikkoa sitten. Kihlatulleni tästä sanoin ja hän vastasi että minä olen niin järkevä ja ajattelen asioita järjellä enkä tunteella. Ehkä näin on.

Mummolassa pidettiin perjantaina palaveri kunnan fysioterapeutin kanssa. Hän tutki paikkoja ja antoi ohjeita muutoksiin joiden avulla mummo voi asua omassa kodissa mahdollisimman turvallisesti. Kynnykset pitää poistaa ja sänky kääntää toisin päin. Muutamia muitakin ongelmakohtia löytyi mutta toisaalta ne auttavat mummoa pitämään yllä edes jonkinlaista liikettä niin ne jätetään ennalleen. Myös lääkitys tarkistetaan josko sieltä voitaisiin joku lääke poistaa tai ainakin vaihtaa. Katsotaan nyt mitä tuleman pitää.

Elämä jatkuu

Nyt on loma lomailtu ja pikkuhiljaa on löydettävä normaali arjen rytmi.  Lupasin teille kertoa miten kirjan lukeminen lomalla onnistui. Sain luettua 62 sivua Outi Pakkasen Julma kuu -kirjasta. Päivät meni kaikkea touhutessa ja iltaisin pidettiin isompien kanssa peli-iltoja. Kirjalle jäi aikaa vasta puolenyön jälkeen ja uni vei useimmiten voiton kirjasta. Mutta pääasia että edes tuonkin verran vietin lomaa rakkaimman harrastukseni ääressä.  Lomalla ulkoiltiin, syötiin hyvin, saunottiin ja oltiin vaan. Majapaikkamme oli rinteiden lähellä ja hyvä oli laskettelijoiden lähteä suksilla rinteisiin.  Palatessa olikin sitten ylämäkeä jonkin verran. Monta kertaa mäkeä kavutessa tuli mieleen että nyt olisi viimeiset hetket ruveta omaa kuntoa kohottamaan.  Herkut saisi jäädä kauppaan ja olisi syytä todella tarkkaan miettiä mitä suustaan alas pistää. Ja liikkuminen edes jollain tapaa olisi enemmän kuin tärkeää. Suksia en edes yrittänyt jalkaani saada sillä painoa niin paljon että en olisi jaksanut hiihtää metriäkään.  Hiihtämättömyydestä huolimatta loma oli loma ja sillä yritettiin ladata akkuja tulevaan.

Pappaa muisteltiin viikon aikana useasti. Esikoinen oli käynyt viemässä kynttilän lapsuudenkotini rappusille ja lähetti siitä minulle kuvan.  Sen jälkeen pappaa muisteltiin yhdessä WhatsAppissa ja enhän siinä voinut itkulta välttyä. Mutta kaiken kaikkiaan minulla on helpottunut olo. Tiedän että isällä on nyt kaikki hyvin. Kuolemaa hän odotti jo pitkään ja monesti mietti että olenko tänne unohdettu kun en pääse pois. Mutta kaikesta huolimatta positiivinen elämänasenne ja huumorintaju säilyi loppuun saakka.  Tänään kävin hakemassa hautajaisluvan ja sen kanssa menen kirkkoherran virastoon heti kun se on vain auki. Hautapaikka pitää käydä katsomassa ja kukkalaitteet tilaamassa.  Pitopalvelun kanssa neuvoteltava hautajaisista. Nyt mietin että pitääkö muistotilaisuudessa tarjota ruoka vai riittääkö kahvitarjoilu? Siunaustilaisuus alkaa klo 14.00 ja jotenkin tuntuu että pelkkä kahvi erilaisine tarjottavineen riittäisi tuohon aikaan tarjottavaksi.  Mutta pitopalvelu tietää kyllä mikä on tässä tilanteessa sopivin tapa.

Mummosta olen huolissani ja nyt odotankin kotisairaanhoidon soittoa. Olenhan jo monta kertaa kirjoittanut ettei äitini juurikaan syö mitään. Jääkaappi näyttää vaan täyttyvän ja koko ajan joudun sieltä ruokaa roskiin laittamaan. Tänään ihmettelin että miksi lounasta toimittava yritys ei ole ottanut tänään mukaansa listaa josta äiti on valinnut tämän viikon ruuat. Menin listaa viemään ja samalla sain tietää ettei ruuantuoja ollut päässyt tänään sisälle koska ovi oli ollut lukossa eikä äiti ollut tullut avaamaan.  Ruoka oli jätetty potkurin päälle ulko-oven viereen. Kun minä menin mummolaan oli ovi kyllä auki. Sen verran sokeasti kuljin että en ruokalaatikkoa oven vieressä nähnyt. Ajelin takaisin mummolaan mutta äiti olikin laittanut tällä välin ulko-oven kiinni. Kotoa hain avaimen ja ruuan kanssa sisälle. Kivenkovaan äiti väitti ettei ole missään vaiheessa ovea lukinnut. Aamulla oli kyllä kotipalvelulle sanonut että laittakaa ovi lukkoon koska nyt on ilta. Kotipalvelun henkilö oli kieltäytynyt laittamasta mutta ilmeisesti oli itse käynyt laittamassa.  Äidin kunto ja varsinkin muisti on mennyt viime aikoina tosi paljon alaspäin ja jotenkin tuntuu ettei hän pärjää millään itsekseen. Siellä pitäisi olla koko ajan vahtimassa mutta enhän minä siihen pysty. Eikä kotipalvelun 5 minuuttia kestävät käynnit auta juuri yhtään.

Suru saapui yllättäen

Meidän lomamme alkoi surullisissa merkeissä. Lauantaiaamuna soi puhelin ja numerosta näin että vuodeosastolta soitetaan.  Suru-uutinenhan sieltä tuli; isäni oli nukkunut pois 10 minuuttia aikaisemmin. Kuolema oli tullut täysin yllättäen. Aamulla oli isä syönyt aamupalan ja ollut hyvin virkeä. Hoitajan kanssa oli vähän kävellyt ja sitten mennyt sänkyynsä. Hoitaja oli ollut huoneessa ja oli kuulunut vain pari henkäystä kun isä oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Elvytystä eivät olleet edes miettineet ja kiitin heitä siitä. Olimme yksimielisiä siitä että vanhan ja sairaan ihmisen elämän pitkittäminen ei ole järkevää.  Uutinen oli yllätys vaikka omalla tavallaan olen isän poismenoon jo jollain tavalla valmistautunut. Mutta kuolema tulee kuitenkin aika usein yllättäen.  Nyt on isän hyvä olla; poissa on kivut ja säryt.  Esikoinen kävi pappaa katsomassa lauantaina mutta minä haluan säilyttää mielessäni perjantaisen näyn; isä kiepsahti sängyn reunalle istumaan ja joi päiväkahvit.  Sitten takaisin sänkyyn ja toivotti minulle hauskaa lomaa. 

Lauantaina mietin mitä loman suhteen tehdään.  Äidille kävin uutisen kertomassa ja kun äitikin näytti jaksavan uutisesta huolimatta hyvin niin päätin että me lähdetään reissuun.  Meidän elämä jatkuu ja tiedän että isä olisi toivonut meidän lähtevän.  Tänään ajelin Tättähäärän ja kihlatun kanssa asioita  hoitamaan. Hautaustoimistossa kävin ja niin pitkälle asiat on hoidettu että hautajaiset ovat 2.4. Myös seurakuntatalo on varattu tuolle päivälle. Pitopalvelun kanssa käyn sopimassa asian ensi viikolla ja kukkavihkot  ym. hoidan loman jälkeen. Paljon asioita pitää hoitaa mutta eiköhän niistä selvitä.

Kohta lähdemme takaisin lomamökille.  Voi olla että ennätämme tänä iltana katsomaan  vielä Äkkilähdön jos matkalla ei mitään yllätyksiä satu. Nyt kun sain asioita hoidettua niin voin rauhassa jatkaa loman viettoa. Lomalle mukaan varaamiani kirjoja en ole vielä edes avannut mutta ehkä tänä iltana tai huomenna.

Loma häämöttää

Koululaisilla tänään viimeinen koulu ja ensi viikko onkin talvilomaa.  Loma tulee kyllä tarpeeseen sillä meidän väki on ollut kuin "pyllylle ammuttuja" karhuja jo pidemmän aikaa.  Minua ajatus lomasta kauhistuttaa ja ahdistaa. Huomenna pitäisi pakata kolmen ihmisen viikon reissukamat ja miettiä vähän ruokalistaakin valmiiksi jotta kotoa voi ottaa mukaan jotain syömistä ja juomista. Lukiolainen ja kihlattu saavat omat tavaransa pakata, riittää kun huolehdin itsestäni, Tättähäärästä ja kutosluokkalaisesta.  Edessä on viikon loma Kainuun maisemissa ja tarkoitus on opettaa Tättähäärälle laskettelun jaloa taitoa. Se taito minulta edelleen puuttuu kun en uskalla hissiin mennä enkä suksilla laskea mäkeä alas. Ehkä jokunen sata metriä hiihdetään pertsaakin tai sitten ei. Mitään suunnitelmia ei ole loman suhteen tehty. Ainoa toive on ettei siellä kovin paljon riideltäisi.

Ennen lomaa pitää vielä jokunen koneellinen pyykkiä pyörittää, käydä täyttämässä mummolan jääkaappi niin että ruokaa riittää vähintään ensi torstaille. Silloin saapuu esikoinen tänne ja pystyy huolehtimaan mummosta.  Pappaakin pitää käydä vuodeosastolla tervehtimässä. Viikkoon en ole käynyt ja siitä on todella huono omatunto. Mutta aika menee jotenkin niin nopeasti että pikainenkin piipahdus jää tekemättä. Kirjastossakin ajattelin käydä hakemassa vähän lomalukemista. Jospa edes hetken aikaa saisin sohvalla istahtaa kirjan kera. Se olisi minun loman täyttymys.  Reilun viikon päästä kuulette toteutuiko toiveeni.

Turvaverkot

Muistan miten lapsena toivoin itselleni sisaruksia. Ajattelin että olisi niin mukava kun perheessä olisi muitakin lapsia kuin minä. Haaveilin että voitaisiin pelata yhdessä lautapelejä, leikkiä yhdessä ja ennen kaikkea että olisi joku siinä ihan lähellä.  Samat ajatukset ovat olleet mielessä viime vuosina ja varsinkin tällä hetkellä. Olen todella väsynyt vanhusten hoitoon ja jatkuvasti on huono omatunto siitä että en jaksa huolehtia heistä tarpeeksi. Isäni luona olen käynyt viimeksi perjantaina, äidin luona on pakko käydä useammin.  On tullut mieleen että olisi niin mukava jakaa näitä hoitovuoroja sisarusten kesken. Mutta toisaalta on tullut myös mieleen etteivät sisarukset välttämättä haluaisi vanhempia hoitaa. Minä hoitaisin heidät kuten nytkin ja sisarukset vain moittisivat minua kaikesta; tuhlaan vanhempien rahat, ostan väärää ruokaa jne jne.  Hyvin suuri todennäköisyys olisi tosiaan se ettei niitä huolehtijoita olisi kuitenkaan yhtään enempää.

Vanhempani ja omalla tavallaan minäkin olemme aina olleet hyvin yksinäisiä ihmisiä ja siitä syystä niitä turvaverkkoja ei ole ympärille päässyt syntymään. Minulla ei ole ketään jolta voisin pyytää apua vanhempieni hoidossa. Toki kunnallinen kotipalvelu on hoidossa mukana ja ilman heitä en todellakaan jaksaisi vanhempiani kotiin hoitaa. Mutta ketään muuta ei ole joka auttaisi. Ensi viikko on lomaa ja olen lähdössä oman perheen kanssa reissuun. Lääkkeet saan laitettua kahdeksi viikoksi dosetteihin ja nyt kun äiti on yksin kotona niin viikon ruuatkin pystyn jääkaappiin ostamaan. Kotipalvelu käy kaksi kertaa päivässä joten omalla tavallaan voin lähteä huolettomasti lomalle mutta toisaalta tietynlainen huoli ja ahdistus seuraa kuitenkin mukana.

Turvaverkot olisi tarpeellisia myös lapsiperheen arjessa.  Yksi  avioliitto on kariutunut ja yhtenä syynä on varmaan se ettei parisuhteelle enää löytynyt aikaa ja mielenkiintoa kun lapset täyttivät minun elämän ihan kokonaan. Minulla on aina ollut lapsia jotka eivät ole yötä biovanhempien eikä muidenkaan luona. Vain yksi lapsista oli pienempänä säännöllisesti biovanhemman luona yökylässä. Mutta se ei kuitenkaan paljon vapaata tuonut koska kaikki muut lapset oli kuitenkin kotona. Omista vanhemmistani ei ollut ottamaan lapsia luokseen joten mihinpä olisin lapset laittanut ja keskittynyt hoitamaan parisuhdetta.  Nyt vähän viisaampana olen välillä jopa miettinyt tuota parisuhteen hoitamista mutta miettimiseksi se on jäänyt.  Se parisuhdeaika pitäisi löytää tästä arjen keskeltä ja siihen pitäisi paneutua todella syvällisesti. Ja sanon suoraan että minä en jaksa.  Yhden turvaverkon olen ympärille luonut ja nti Tättähäärälle on hoitotäti minun menojen ajaksi. MLL:n perhekahvilassa olen häneen tutustunut ja sitä kautta uskaltanut häneltä kysyä apua kun olen apua tarvinnut. Vastaavasti olen luvannut antaa apua hänelle tarvittaessa. Mutta hänellä oma äiti ja omat sisarukset jotka pystyvät auttamaan.

Oma äitini on nyt todella yksinäinen kun pappa on vuodeosastolla. Mutta kyllä hän voi vähän itseäänkin syyttää yksinäisyydestään. Toki monet ystävät ovat jo kuolleet mutta osa on vielä elossa mutta oma äitini käytöksellään katkaisi ystävyydet.  Tänään tuli asiat taas puheeksi ja aika kovia sanoja sanoin kun asioista juttelin. Mutta eihän äiti itse huomaa itsessään mitään vikaa, vain muut ihmiset ovat ilkeitä.  Samaa varmaan ajattelen minäkin 30 vuoden kuluttua kun kukaan ei käy minua katsomassa. En jaksa uskoa että silloin on enää mitään kotipalvelua vaan vanhukset jätetään oman onnensa nojaan. Tai tarjotaan heille jotka vanhuksista vähiten maksavat...

Tärkeä päivämäärä

Vauhdikas viikonloppu ohi! Hyvin mahduttiin nukkumaan vaikka väkeä oli puolet enemmän kuin normaalisti.  Pienten kanssa pompittiin, valloitettiin muutama lumivuori, kiipeiltiin puissa, pelattiin lautapelejä ja luettiin kirjoja. Eilen mietinkin miten helppoa elämä on näiden pienten kanssa. Heille riittää hyvin pienet aktiviteetit ja jo pelkkä parin tunnin ulkoilu pienessä pakkasessa on huima seikkailu.  Minusta tuntuu aina niin mukavalta kun tukilapset sanoo että haluavat olla meillä monta yötä ja heillä on ollut minua ikävä. Se on parasta palkkaa mitä tukiperheenä olosta voi saada. Hyvältä tuntuu myös lasten äidin lähettämät WhatsApp viestit ja kuvat lasten tärkeistä tapahtumista. Tämä on todella yhteistyötä bioperheen ja tukiperheen välillä.

Helmikuun 29:s päivä on meidän perheessä hyvin merkityksellinen päivä. Kuusitoista vuotta sitten meidän perhe kasvoi pienellä tytöllä. Ikää tytöllä silloin 4kk; painoa 3kg ja pituutta 51 cm.  Tällaisen nyytin saimme syliimme keskussairaalan teho-osastolta. Kaksi viikkoa olimme pienestä tytöstä tienneet, käyneet neuvottelua sos.työntekijän kanssa ja tavanneet lapsen bioäidin.  Lapsen keskosuus ja mahdolliset tulevat ongelmat mietitytti, samoin bioäidin ja -suvun suhtautuminen meihin.  Kaksi viikkoa asiaa mietittiin ja sitten soitin sos.työntekijälle että kyllä me tytön haluamme.  Minulla oli päivä aikaa hankkia kaikki tarvittava vauvaa varten. Aika paljon meillä olikin vauvatavaraa koska esikoinen oli siinä vaiheessa vähän yli 3v ja en ollut kaikkea hävittänyt.  Sänkyä ei ollut mutta se löytyi onneksi omalta kylältä ja turvaistuimen lainasin MLL:ltä.  Seuraavana aamuna meidän perhe lähti sitten pikkusiskoa hakemaan. Mitään mielikuvaa emme olleet tytöstä luoneet ja hänestä emme tienneet mitään muuta kuin sen että on tyttö ja syntynyt hyvin pienenä keskosena.  Voi sitä jännityksen määrää kun sairaalan sos.työntekijän perässä teho-osaston erääseen huoneeseen astuimme. Sängyssä makasi pieni, ihana tyttö.  Otin tytön varovasti syliin ja hiljaa kuiskasin että äiti tuli hakemaan sinut kotiin.  Isoveli ihmetteli vauvan pienuutta ja selitti että meillä on kivoja leluja ja sinulle on varattuna pieni pupu.  Sain syöttää pienelle luumusosetta ja voitte kuvitella miten sotkussa tytön naama oli sillä enhän ollut aikoihin pientä vauvaa syöttänyt.  Sitten pieni ihme puettiin meidän vaatteisiin jotka olivat isoveljen vanhoja koska siihen hätään en mitään ihania tyttövaatteita ennättänyt hänelle hankkia.  Näin alkoi meidän yhteinen tiemme 16 vuotta sitten.  Paljon on näihin vuosiin mahtunut mutta hyvin onnellinen olen siitä että olen saanut olla tämän tytön arkiäiti. 

Kun sijaisvanhemmuudelle antaa pikkusormen niin sehän vie koko käden.  Jotenkin se vaan tuntui minun jutulta ja kun tämä pikkuneiti oli 3v niin irtisanouduin kunnan virastani ja jäin päätoimiseksi sijaisäidiksi. Päivääkään en ole valintaani katunut, tosin ehkä ihan sekunnin tai kahden ajan...

Viikonloppu lähestyy

Nyt on tiedossa pitkästä aikaa vipinäviikonloppu.  Tukilapset tulevat tänään, edellisestä käynnistä onkin melkein kaksi kuukautta.  Lisäksi tulee esikoinen tyttöystävineen ja esikoisen kaveri.  Esikoinenkaan ei ole käynyt pitkään aikaan ja äkkiseltään tuntuu taas mahdottomalta ajatukselta saada kaikki 10 ihmistä nukkumaan. Olin niin suunnitellut että tukarit nukkuu esikoisen huoneessa mutta nyt pitää nukkumajärjestelyt uudelleen.  Kauppalistan olen miettinyt valmiiksi ja paljon saa taas ruokaa kuskata. Tukiviikonloppuina meillä syödään yleensä samaa ruokaa; perjantaina päivälliseksi nakkikeitto,  lauantaina makaronilaatikko ja broileria riisin kera, sunnuntaina lihapullakastike ja perunat.  Nakkikeitto valmistuu nopeasti sen jälkeen kun olen käynyt lapset hakemassa, makaronilaatikko kypsyy aamupäivän ulkoilun aikana ja broileri on tukipojan lempiruokaa.  Tuolle lihapullakastikkeelle ei ole muuta selitystä kuin se että sitä syövät kaikki mielellään. Yksinkertaista ja helppoa ruokaa, se sopii tällaiselle laiskalle kokille.

Huomenna vien lapset naapurikaupunkiin sillä siellä pomppulinnapäivä. Saavat hyppiä niin paljon kuin jaksavat. Ihan kiva on järjestää aina jotain ohjelmaa niin päivä sujuu helpommin ja vähemmillä tappeluilla. Tytöt meinaa ottaa vähän väliä yhteen kun sattuu olemaan kaksi vahvaa persoonaa yhdessä. Mutta kyllä heillä jo hyviäkin leikkejä yhdessä on.

Mummolan jääkaappiinkin pitää tänään kurkistaa ja täyttä sitä ainakin maidolla ja ehkä jollain muullakin. Isää kävin eilen katsomassa ja siellähän se pappa sängyssä pötkötteli. Nyt ei kysynyt että otanko kyytiin. Välillä on hyvinkin puheliaalla päällä ja välillä ei puhu juuri mitään. Päivä kerrallaan mennään ja palvelutalopaikkaa odotetaan.

Positiivinen elämänasenne

Kyllä minusta vielä prinsessa tulee kun vain jaksan odottaa!  Näin sanoi eilen nti Tättähäärä kun iltapalan aikaan mietti syntyjä syviä.  Olen aina ihaillut lasten positiivista asennetta elämään. Muistan miten lukiolainen seisoi n. 4 vuotiaana keskellä keskussairaalan lastenosaston käytävää kädet puuskassa ja ilmoitti kovaan ääneen että TÄÄLLÄ MÄÄRÄÄN MINÄ.  Osastolla käytiin vuosittain muutaman yön verran joten tuttu paikka jossa oli hyvä "määrätä".   Mutta mihin katoaa tuo asenne vuosien myötä? Olen pohtinut paljon että olenko täysin epäonnistunut kasvattajana kun nyt lukiolainen "ei osaa mitään, on ruma, lihava ja vaikka mitä".  Olenko minä kasvatuksellani ja käytökselläni saanut tämän aikaan? Vaikka lihava olenkin niin en ääneen sitä sano ja omasta mielestäni olen yrittänyt olla positiivinen äiti. Mutta luultavasti en ole ollut kuitenkaan tarpeeksi vaan olen saanut lasten positiivisen asenteen käännettyä ihan joksikin muuksi.

Itse olen omalla tavallani ollut positiivinen mutta näitä alavireisiä aikoja tulee aina silloin tällöin.  Ensimmäisen kodin tulipalo, lapsettomuus, petetyksi tuleminen ja ero ovat olleet tosi kovia paikkoja ja on mennyt aikaa että niistä olen noussut.  Mutta vielä toistaiseksi olen jaloilleni selvinnyt ja jatkanut elämääni entistä vahvempana. Lasten kanssa on tullut jos jonkinlaista vastoinkäymistä ja niistä on vain ajan kanssa selvitty. Joskus mietin että mikä on sitten se viimeinen pisara jonka jälkeen en jaksakaan enää nousta ja ajatella positiivisesti. Tai yleensäkään löytää mitään iloa elämään. Nyt on nti Tättähäärä ja hänen takiaan minun on jaksettava. On jaksettava olla vahva äiti joka jaksaa kannustaa, tukea ja opettaa pientä prinsessaa. Sillä eihän tytöllä ketään muuta vahvaa ja pysyvää aikuista lähellään ole.

Jotain positiivista tänään; en suuttunut mummolassa käydessä. Kävin laittamassa tänään äidin lääkkeet dosetteihin ja tein ruokaostokset. Kauppalista oli valtavan pitkä mutta enpä juuri muuta kuin leipää ja voita ostin. Jääkaapissa oli sen verran ruokaa että niillä pärjää perjantaihin. Äiti tekee kauppalistan jostain vanhasta muistista; aina se samat tuotteet. Nyt kun on yksin niin ruokaa ei juuri mene. Piltti-purkkeja taas ostin ja mansikkarahkaa, jospa ne edes jossain vaiheessa maistuisi. En voi pakottaa ketään syömään mutta sen verran voin tehdä että jääkaapissa on kuitenkin aina jotain syötävää. On toki oma asia jos ei sitten niitä syö. 

Elämänilon etsintää

Viikonloppuna ajattelin että nyt täytyy yrittää löytää sitä elämäniloa jostakin. Ulkona harmaata ja lunta tuli jatkuvasti.  Joten ulkoilun merkeistä en ruvennut elämäniloa etsimään vaan piti kehitellä jotain muuta. Onneksi lukiolaisen ainoat talvikengät meni viikolla rikki joten ei auttanut muu kuin lähteä kenkäostoksille kaupunkiin. Suunnittelin että mennään ison tytön kanssa kahdestaan ja minä pääsen vihdoinkin alusvaatekauppaan ostamaan itselleni sopivia rintaliivejä.  Mutta saahan sitä haaveilla! Lauantaiaamuna kihlattuni ilmoitti menevänsä töihin koska yksi homma vaati hänen työpanostaan. Tämä tiesi sitten sitä että nti Tättähäärä oli otettava mukaan ja unohdettava kaikki ihanat alusvaatteet.  Vaikka kuinka isotyttö olisi mukana niin nti Tättähäärä on sellainen persoona ettei hänen kanssaan voi asioida rauhallisesti muualla kuin lastenvaatteita myyvässä kaupassa. Viis alusvaatteista mutta tärkeintä oli löytää lukiolaiselle kengät. Kenkien löytäminen ei ole helppoa tuon ikäiselle eikä varsinkaan silloin kun vinkurat jalat ja kengissä käytetään yksilöllistä pohjallista. Pienenä kaikki oli helppoa kun äidin ostamat nilkkoja tukevat kengät kelpasivat ja jalassa pysyivät myös Respectasta saadut tukisandaalit.  Olin jotenkin vakuuttunut siitä ettei kenkiä löydetä mutta kenkien ostaminen olikin tällä kerralla helppoa ja ne löydettiin ensimmäisestä kaupasta jonne menimme. Löysimme kengät myös edullisesti, ne oli -50%. Sanoin tytölle että nyt ostetaan niin monet kuin löydät. Sopivia malleja ja kokoja löytyi kahdet joten nyt on tytöllä kahdet kengät.  Kenkäkaupasta poistui kolme iloisesti hymyilevää "tyttöä". Kävimme vielä yhdessä kaupassa mutta sieltä ei löytänyt lukiolainen mitään mutta Tättähäärä olisi löytänyt sitäkin enemmän. Neiti rakastaa aikuisten korkokenkiä ja niitä kauppa oli pullollaan.  Tällä kaupunkireissulla lukiolaisen oli tarkoitus käydä ottamassa naamaansa lisää rautaa mutta liikkeen ovessa oli lappu että auki sopimuksen mukaan. Siinä vaiheessa ei enää ruvettu soittelemaan ja aikoja sopimaan. Soitettiin kotiin ja kysyttiin että olisko nyt hyvä aika ostaa kutosluokkalaiselle sopivan kokoiset lasketteluvälineet.  Tehtiin treffit läheiseen laskettelukeskukseen miesten kanssa.  Siellä sitten treffattiin ja syötiin. Poika sai uudet/käytetyt vehkeet ja me pääsimme sujuvasti eroon entisistä.  Hienoa että laskettelukeskukset myyvät vuokravälineitä edullisesti ja ottavat vanhat vaihdossa. Tällä kertaa ei vuokravälineissä ollut sopivia suksia mutta samaan hintaan saimme ihan tuliterät laskettelusukset.  Eli kaikkea kivaa tehtiin ja jonkun verran ihan koko perheenäkin.

Sunnuntai oli kiva päivä lumisateesta huolimatta. Lukiolainen jäi kotiin kun me muut lähdimme uimaan.  Ajattelin että etelän immeisten hiihtoloman aikana kylpylässä on tungosta mutta eipä ollut. Mukava oli viettää aikaa vedessä ja katsella miten Tättähäärä nauttii uimisesta. Uinnin jälkeen kaikilla kova nälkä ja pitsat maistui hyvälle.  Syönnin jälkeen olikin jo kiire katsomaan uusinta Risto Räppääjää. Neiti tykkäsi ja tykkäsi myös kutosluokkalainen. Minun mielestäni tämä oli huonoin Koivusalon ohjaama Räppääjä mutta kyllä sen katsoi nukahtamatta.

Kaiken kaikkiaan kiva viikonloppu ellen olisi mummolassa käynyt. Minähän vein sinne kotiruokaa ja ajattelin että mummolle maistuisi välillä ihan tavalliset keitot. Mutta siellä ne oli koskemattomina jääkaapissa. Ei kotipalvelu ollut niitä lämmittänyt vaikka viestivihkoon kirjoitin että lämmittäisivät. Eilen vein myös uutta ruokaa mutta sen verran suututti syömättömät ruuat että en edes jättänyt sitä ruoka-astiaa jääkaappiin. En todellakaan ymmärrä mitä mummo syö. Siellä oli kaikki ruuat koskemattomina. Samoin oli tänään kun mummolassa kävin. Kauppalista oli kyllä tosi pitkä mutta sanoin ettei tänne kannata mitään ostaa kun mitään ei syödä. Vanhimpia ruokia laitoin taas roskiin kun päiväykset oli mennyt vanhaksi.  En enää tiedä mitä tuon mummon kanssa pitäisi tehdä?

Tiedän että oma elämänilo ja onnellisuus löytyy vain minusta itsestäni. Mutta joskus toivon että myös läheiset yrittäisivät jollain tavalla antaa minulle iloa eikä vaan viedä minulta energiaa.  Jotenkin nyt tuntuu että ainoa joka minulle antaa jotain positiivista on nti Tättähäärä. Kaikki muut läheiset tuntuvat vain imevän minusta kaiken voiman ja ilon. Pappakin omalla tavallaan tuo iloa vaikka hän joka kerta kysyy että milloin otat minut kyytiin. Nyt on varmaa se ettei pappa enää kotiin tule vaan hän odottaa pysyvää hoitopaikkaa. Se helpottaa minun oloa tosi paljon. Vielä kun saisin mummon johonkin jonoon niin ehkä elämä alkaisi vähän kirkastua.

Elämänilo kateissa

Päivät ovat nykyään yhtä harmaata massaa vaikka eilen ulkona paistoi aurinko. Jotenkin oma arki ja elämä tuntuu sellaiselta ettei mitään iloa ole missään. Mummolassa käynnit vaatii valtavan voiman ponnistuksen ja ennen mummolaan lähtöä tuntuu että rinta pakahtuu enkä saa henkeä. En millään jaksaisi kohdata äitiäni, hänen sekavuuttaan ja alokuloaan.  Kauppalistat ovat valtavan pitkiä mutta en ole enää suostunut niitä toimittamaan. En tiedä missä maailmassa äitini elää mutta se maailma on kaukana tästä todellisuudesta.  Yhtenä päivänä hän oli valmis ottamaan isäni hoitoonsa koska kyllähän hän pystyy yhden ihmisen hoitamaan.  Mutta kun ei pysty huolehtimaan edes itsestään.

Jokunen päivä sitten laitoin viestiä paikalliseen, yksityiseen hoitokotiin. Kysyin että pääseekö heille omalla rahalla koska kunnan viranomaisten mielestä vanhempani pärjäävät aivan hyvin kotona. Vastaus tuli heti; omalla rahalla pääsee jos vain paikkoja vapautuu. Pyysivät tutustumiskäynnille jotta jos/kun paikka vapautuu niin tietäisimme heti että otammeko sen vastaan vai ei. Juttelin äidille asiasta ja vastaus oli hyvin odotettu: Minähän en lähde omasta kodista mihinkään.  Ajattelinkin kuitenkin käydä tutustumassa paikkaa. Isän tilanteesta en tiedä mutta en jaksa uskoa että hän enää kotiin laitoksesta tulee.

Kotonakin ilon pisarat ovat hakusessa.  Herra 13v on taas kunnostautunut koulussa lyömällä luokkakaveria.  Tilanne vähän sellainen että en tiedä mitä on tapahtunut. Pojan kertoman mukaan hänet on kaadettu tahallaan ja hän on lyönyt kaatajaa. Koulusta ei ole yhteyttä otettu ja en ole minäkään jaksanut kysellä mitä kuuluu. Liikuntakerhoon poika ei enää maanantaina suostunut koska siellä kuulemma vain kiusataan. Sitä en epäile sillä poika osaa olla todella ärsyttävä. Hän kokee kaiken kiusauksena ja ei todellakaan ymmärrä että hänen oma käytöksensä johtaa "kiusaamiseen". Hän ei koskaan näe mitään vikaa itsessään vaan kaikki on aina toisten syytä.

Lukiolaisella oli koeviikko ja sehän meni todella huonosti. Uusintoja olisi edessä ja vähän epäilen saako tyttö ne suoritettua. Voi kunpa keksisin tai tyttö keksisi jonkun muun opiskelupaikan joka kiinnostaisi. Lukio ei ole tyttöä varten mutta kun mitään muuta ei ole niin päivä kerrallaan tyttö sitä eteenpäin suorittaa. Tänään juteltiin siitä että tyttö varaa neljä vuotta lukion suorittamiseen aiemman kolmen vuoden sijaan. Se on ihan järkevä suunnitelma.

Nti Tättähäärä on ainoa ilontuoja tähän perheeseen. Hän on aivan ihana neiti ja toivonkin että hänen kohdallaan osaisin toimia oikein ja saisin kasvatettua hänestä "kunnon" ihmisen. Tänään meillä oli vähän pettymysten päivä muta näitähän tulee ja sille emme voi mitään. Oli äidin tapaaminen isomummon luona mutta äiti ei tullut paikalle. Onneksi isomummo on niin ihana että hän pystyy kyllä korvaamaan yhden äidin. Tosin tyttö kysyi poislähtiessä että eikö äiti tykkää minusta enää kun ei halua minua nähdä. Yhdessä isomummon kanssa vakuutettiin että tykkää kyllä mutta nyt ei vain pystynyt tulemaan paikalle. 

Kun näitä asioita päässään miettii ja pyörittää niin tuntuu ettei sitä ilon aihetta löydy mistään. Mikään ei tunnu mukavalta ja kivalta. Päivät on samanlaista tasaista harmaata massaa, ei mitään muuta. Jokainen mummolakäynti vaatii valtavan voiman ponnistuksen. Ja kun siellä käy niin heti rupeaa miettimään seuraavaa käyntiä.  Mutta päivä kerrallaan, ei tässä muuta voi.

Mummokateus

Marja Hintikka on ehdoton suosikkini ja maanantai-iltaisin olen kuin liimattu sohvannurkkaan kun Hintikan ohjelma alkaa.  Ohjelmassa puhutaan vanhemmuuden iloista ja suruista hyvin aidolla tavalla eikä unohdeta sitä että elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Nyt Hintikka on kirjoittanut tästä mummokateudesta ja miten samaa mieltä olenkaan. Mummoikäinenhän olen minäkin mutta valitettavasti en mummo ole vaan elän niitä kuuluisia ruuhkavuosia pienen lapsen ja teinien äitinä.  Joten mummoa tarvittaisiin meilläkin. Tai jotain muutakin aikuista ihmistä joka edes hetkeksi ottaisi vastuun näistä kullannupuista jotka Kuusikulman seinien sisällä asuu. 

Oma äitini oli 66-vuotias (19 vuotta sitten)  kun sain esikoiseni. Pojasta tulikin heti mummon poika ja silloin tällöin mummo jopa poikaa hoiti jos minulla sattui olemaan menoja. Yökylässäkin poika taisi olla mummolassa jossain vaiheessa mutta nuo yökylät ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja tapahtuivat pojan ollessa 3-4 vuotias.  Toinen lapsi perheeseemme tuli kun esikoinen oli 3v ja äitini 69 vuotias. Äitini sanoi heti ettei hän rupea enää lapsia hoitamaan ja minä olen hullu kun toisen lapsen otan. Yksi minulle kuulemma riittäisi kun en osaa kuitenkaan lapsia kasvattaa.  Lapsen kasvaessa todettiin että lapsi on cp-vammainen ja tarvitsee todella paljon kuntoutusta ja tukea kasvuun ja kehitykseen. Tämä lisäsi vettä mummon myllyyn entistä enemmän. Vain hullut ottavat luokseen vammaisia lapsia. Esikoinen oli edelleen tärkeä ja rakas mummolle mutta yöksi ei poika enää mummolaan päässyt.  Kolmas lapsi tuli  kun isommat lapset olivat  9 ja 6 vuotiaat.  Tulija oli vajaa 4v poika ja nyt olin mummon mielestä täysi hullu. Tässä rytäkässä hajosi myös avioliittoni ja puolisoni löysi elämänsä rakkauden. Ja ei ollut kuulemma mikään ihme (mummon mielestä) sillä ei kukaan täysjärkinen tällaista ihmistä katsele joka vieraita lapsia kotiinsa ottaa. Mitään tukea ja apua en saanut, pelkästään moitteita.  Isäni on aina ollut hyvin hiljainen mies mutta tässä tilanteessa hän totesi että kyllä sinä tyttö pärjäät sillä ei tuo sinun miehesi mikään hyvä ollut. Tämä jos mikä lämmitti minua tosi paljon.

Yksinhuoltaja tuntui välillä että pää hajoaa ja arki on liian raskasta. Vaikka lapset oli minulle sijoitettuja niin heillä ei ole ollut koskaan säännöllisiä tapaamisia biovanhempien kanssa. Toki minulle kuuluisi lomaoikeuskin mutta se maksetaan rahana koska sijoittaja ei pysty lapsille lomahoitoa järjestämään. Näinä yksinäisinä vuosina naapurin rouva oli kultaakin kalliimpi. Hän tuli aina silloin tällöin lapsenvahdiksi että edes hetkeksi pääsin lapsista vapaalle. Näinä vuosina mummokateus oli varmaan suurimmillaan. Sisaruksia minulla ei ole ja ystävät elivät kaikki villiä ja vapaata "uutta nuoruutta".  Lapset olivat isoja eivätkä enää tarvinneet vanhempiaan.

Elämääni tuli uusi rakkaus ja yllätys, yllätys tuli myös nti Tättähäärä.  Tässä vaiheessa äitini oli jo 83 vuotias, täysin minua apua tarvitseva ihminen.  Vanhemmistani olen pitänyt huolta pian 6 vuotta ja Tättähäärä on asunut meillä nyt pian 3 vuotta.  Tättähäärä tapaa vanhempiaan säännöllisesti mutta 2 tuntia kerran kuussa ei paljon vapaata anna.  Nyt vapaata onnistun joskus saamaan kun esikoinen ja miniä tulevat lapsenvahdiksi.  Toki kauppareissut ym. muutaman tunnin poissaolot onnistuvat kun kotona asuu 16v ja 13v. nuoret. Mutta kyllä se mummo/kummi/täti/ setä ym. olisi hyvä olemassa.

Nyt loppui loma

Vuodeosastolta soittivat tänään; Lääkärin mielestä äitisi on niin hyväkuntoinen ettei tarvitse vuodeosastohoitoa enää. Voit hakea äitisi iltapäivällä, ennen sitä pidämme palaverin kotipalvelun kanssa jatkosta.  Se siitä lomasta!!!  Minä en ymmärrä näytteleekö äiti kotona vai vuodeosastolla. Omatoimisuutta siinä ihmisessä ei ole juuri ollenkaan, ei ole ollut enää moneen vuoteen.  Odottaa että saa kaiken ihan valmiina, laittamatta itse tikkua ristiin minkään asian takia. Ja kun pyytää häntä edes miettimään jotain niin johan rupeaa ahdistamaan ja tulee pahaolo.  Kyllähän ihminen surkastuu jos on vain.  Näinköhän minullekin vanhana käy? Nyt mietin että vanhana sitten olen kirjaston vakioasiakas, luen paljon, katson elokuvia vaikka keskellä päivää ja nautin elämästä. Teen sellaista mitä nyt ei voi tehdä. Otan päiväkahvin kanssa konjakit ja ruuan kanssa lasillisen viiniä ihan tavallisena arkipäivänä. Mutta ei äitini mistään tällaisesta mitään ymmärrä ja ei ymmärrä muustakaan. Ei osaa avata telkkaria eikä radiota. Päivät pitkät on hiljaisuudessa ja ei oikeastaan osaa enää edes jutella. On vain vihainen ja äkäinen.  Onneksi hellan sulake on irrotettu ja tulitikkujaan ei pitäisi asunnosta löytyä joten tulipalon vaara on aika pieni. Toki voihan se syttyä vaikka mikrosta mutta ainakaan toistaiseksi äiti ei ole mikroa itsekseen käyttänyt.  Mutta ei auta, on lähdettävä mummo hakemaan!!!

Huono omatunto

Viikonloppu oli ja meni.  Minä, todella huono tytär, en edes soittanut kumpaankaan vuodeosastoon ja kysynyt vanhempieni vointia. En vain yksinkertaisesti jaksanut. Eilen kävin nti Tättähäärän kanssa elokuvissakin ja olisin voinut käydä mummoa tapaamassa mutta jo pelkkä ajatuskin ahdisti.  En tiedä miksi kaikki tuntuu niin vaikealta.  Tänään on kyllä pakko naapurikaupunkiin soittaa ja kauppareissulla on tarkoitus käydä pappaa moikkaamassa.  Tutuille sairaanhoitajille olen sanonut että minä pidän nyt vapaata vanhuksista kun siihen on mahdollisuus. Hyvin he tuntuivat asian ymmärtävän tai ainakin niin kuvittelen. Ehkä omassa mielessään ajattelevat että on siinä laiska tyttö kun ei ole tule tänne isäänsä syöttämään ja muutenkin hoitamaan.  Serkkutyttöni, vanhempieni kummityttö, oli käynyt isääni tapaamassa viikko sitten ja hän oli syöttänyt ja muutenkin "hoitanut" pappaa. Hän on ammatiltaan sairaanhoitaja joten hänellä on varmaan enemmän silmää ns. tuon hoidon suhteen.

Mummolla nälkä

Eilen palautin äidin ruoka-astiat paikalliseen ravintolaan josta vanhemmilleni lounas toimitetaan. Siellä sain kuulla että äiti ei ole viime aikoina syönyt juuri mitään ja ruoka-annos on tullut takaisin sellaisenaan. Sen oikeastaan tiesinkin sillä olin salaa tutkaillut tuota "ruokalaatikkoa" äidin syönnin jälkeen. Äidiltä kysyin syömisestä ja vastaus oli aina sama: KYLLÄ MINÄ OLEN SYÖNYT, ÄLÄ KYSELE.  Soitin eilen vuodeosastolle ja kyselin äidin kuulumisia. Sydämen vajaatoimintaa nyt tutkitaan ja toistaiseksi äiti on vuodeosastolle. Nyt naapurikaupungissa mutta heti kun omalta paikkakunnalta paikka vapautuu niin tuodaan tänne. Sanoin sitten tuosta äidin syömättömyydestä ja hoitaja rupesi nauramaan. Eilen lounaalla äiti oli syönyt äkkiä oman ruokansa ja sitten toisen ruuat. Tämä toinen ei ollut jaksanut ruokaansa syödä.  Mitä tästä pitäisi ajatella? Toisten seurassa ruoka maistuu mutta yksin ei.  Minä en pysty omaa elämääni järjestämään niin että olisin aina äitini luona ruoka-aikaan. Meillä on niin erilainen elämänrytmi ettei se millään onnistu.

Huonoja uutisia

Pappa kävi röntgenissä ja huonoja uutisiahan sieltä saatiin. Lonkasta on löytynyt lisää murtumia ja nyt on ehdoton liikuntakielto. Kielto on voimassa ainakin 6 viikkoa. Istua saa mutta siinä kaikki. Nuo löydökset voi olla jotain muutakin kuin kaatumisesta johtuvaa. Lääkärin kanssa en ole asiasta vielä keskustellut ja eipä ne asiat muuksi muutu vaikka niistä jutellaankin. Jotain siellä nyt on ja sille ei voida mitään.  Tulehdusarvot on kuitenkin nyt normaalit ja muuten vointi hyvä.  Kyllähän sängyssä olo vaikeaa ja eilenkin oli tulossa laitojen yli kun mentiin pappaa katsomaan. Kiire oli vessaan vaikka kakat oli jo ennättänyt vaippaan mennä.  Jotenkin tuntuu että niin pieneksi on pappa kutistunut näiden viikkojen aikana jotka on vuodeosastolla ollut.  Nyt on myös selvää se ettei pappa enää kotiin tule.  Surullista mutta toisaalta helpottavaa.  Kyllähän pappa on aina kotiin lähdössä kun siellä käyn mutta olen selittänyt parhaan taitoni mukaan ettei tuossa kunnossa ole kotiin lähtijäksi. 

Eilen vein äitini päivystykseen ja sitä kautta naapurikaupungin vuodeosastolle.  Kotipalvelu ja kotisairaanhoito ovat jo pitemmän ajan tutkineet äidin jalkoja kun ne ovat niin turvoksissa. Eilen kotisairaanhoito soitti ja pyysi että veisin äidin päivystykseen.  Kaatumisia on edelleen jatkuvasti ja toissa iltanakin olivat käyneet nostamassa mummon pystyyn. Sekavahan äiti on ollut jo pitkään joten ei sekään minusta ihan normaalia ole.  Eilen jäi osastolle mutta nyt olen odotellut milloin puhelin soi ja mummo pitää hakea. Toivon kyllä että pitäisivät siellä viikonlopun yli niin saisin minäkin vähän hengähtää. Olisin ikään kuin lomalla vaikka omassa kodissa olenkin.

Viikonlopun jälkeen

on aina maanantai ja alkaa arki.  Siitä ei päästä yli eikä ympäri.  Eilen iltapäivällä kotiuduin akkujen latausreissulta ja täytyy todeta että ihan kiva reissu oli. Juha Tapio ei petä koskaan mutta lauantai-iltana totesin että jatkossa menen häntä kuuntelemaan konserttisaliin. Tuollainen bilepaikka ei ole minun juttuni. Haluan kuunnella musiikkia ilman että minua tönitään jatkuvasti ja koko ajan saan olla varuillani että saan kaljaa tai jotain muuta juotavaa päälleni. En ole koskaan viihtynyt tuollaisissa paikoissa ja mitä vanhemmaksi tulen niin sitä vähemmän niissä viihdyn.  Muuten reissu oli voimia antava. Ystäväni kanssa syötiin hyvin ja nautittiin siitä että saimme ajatella vain itseämme. Eilen ehdotin ystävälleni pientä shoppailureissua läheiseen kaupunkiin mutta hän halusi ajaa kotiin valosalla joten unohdimme shoppailut.  Lähdetään joku toinen kerta pelkästään shoppailemaan.

Tänään aloitettiin viikko perinteiseen tapaan MLL:n perhekahvilassa. Sieltä sitten vuodeosastolle pappaa tapaamaan ja tänään pappa olikin tuotu pyörätuolilla syömään päiväsaliin.  Vointi on kyllä kohentunut sillä kyseli jo että pääseekö kyydissä kotiin. Esikoinen kävi eilen illalla pappaa katsomassa ja häneltäkin pappa oli kysellyt kyytiä kotiin. Yhden kerran on kuulemma tullut sängystä laitojen yli joten ovat joutuneet laittamaan päälle painoliiviä ettei pääse itseään "telomaan". Kova kiire olisi kotiin ja sen verran sekaisin on että vanhaan kotiin on menossa.  Huomenna menee taas röntgeniin ja katsovat miten murtuma on lähtenyt paranemaan.

Vuodeosastolta ajeltiin mummolaan. Mummo on edelleen ihan sekaisin. Viestivihkosta näin että oli taas lauantai-iltana kaatunut ja kotipalvelun väki oli käynyt nostamassa pystyyn. Itse ei muista että jotain olisi tapahtunut. Kaksi viikkoa sitten teki vielä kauppalistan mutta viime viikolla ei enää osannut sitä tehdä. Parempi niin ja nyt minä tarkistan jääkaapin joka käynnillä ja katson mitä todellisuudessa tarvitsee ostaa. Enää en osta mitään jonka joudun laittamaan roskiin kun päiväykset menee vanhaksi.

Perjantaina kävin viemässä palvelutalohakemukset avopalvelujohtajalle suoraan käteen. Mutta jonot on kuulemma pitkät ja minun vanhemmat sen verran hyväkuntoisia että pystyvät vielä avustettuna kotona asumaan. Minä olen kyllä täysin eri mieltä. Nyt alkaa tuntua siltä että minun on yksinkertaisesti lopetettava auttaminen ihan kokonaan. Ehkä on vain ilmoitettava johtajalle että siinä ja siinä osoitteessa on kaksi vanhaa ihmistä ja hoitakaa heidät.  Sen verran olen meidän palvelutalossa käynyt että kyllä siellä omilla jaloillaan liikkuvia vanhuksia asuu. Minun vanhemmat pääsevät juuri ja juuri liikkeelle ja pää ei kummallakaan toimi kunnolla.  Ehkä nuo hyvin liikkuvat ovat yksinäisiä ihmisiä joilla ei ole ketään läheistä auttamassa. Tai sitten näissäkin asioissa ratkaisee se miten äänekkäästi omaiset pitävät vanhuksen puolta ja vaatimalla vaativat asioita. Minä olen liian kiltti ja en jaksa vaatia ja vaatia. Tyydyn aina siihen mitä minulle sanotaan.

Vuosia nuoremmaksi

Yhtenä iltana lapsille iltapalaa laittaessa telkkarista vilahti silmiini ohjelma Vuosia nuoremmaksi. Hetken aikaa sitä katsoin ja ajattelin että ehkä minunkin pitäisi tuollaiseen ohjelmaan päästä jotta edes hetken ajattelisin vain itseäni. Meidän peiliin ja valokuviin on ilmestynyt vanha, lihava rouva ja minusta ei näy vilaustakaan.  Viime vuodet ovat olleet aikamoista matalalentoa ja tuntuukin että missään vaiheessa en ole suonut omalle itselleni ajatustakaan.  Ja sen kyllä huomaa! Painoa tullut valtavasti ja ei ihme. Kun talo hiljenee niin minä ja kihlattu kaivamme sipsit kaapista ja lysähdämme sohvalle katsomaan telkkaria. Liikunnasta en ole koskaan tykännyt enkä ole sitä omaa lajiani vielä löytänyt.  Lasten kanssa ulkoilen mutta ei se mitään hikiliikuntaa ole.  Joten kuntokin on aivan onneton.

Kun painoa ja ikää on tullut lisää niin tuntuu etten halua edes mennä vaatekauppaan. Mitä ihmettä lyhyt ja lihava voi sieltä löytää?  Lehdistä katselen mitä ihanimpia vaatteita mutta jos/kun itse menen shoppailemaan niin en löydä mitään kivaa. Kotona on hyvä olla legginseissä ja jossain pitkässä paidassa joka peittää mahan ja takapuolen. Ulos lähtiessä päälle toppahousut ja -takki ja eikun menoksi. Meikit, mitä ne ovat?  En edes muista milloin olisi naamaan edes ripsiväriä laittanut, mistään muusta puhumattakaan.  Kampaajalla sentään käyn aika säännöllisesti vaikka kyllähän ne käynnin välit meinaa välillä liian pitkiksi mennä.  Kun näitä kaikkia asioita miettii niin kyllä minulla olisi nyt syytä suorittaa jonkinlainen ryhtiliike.  Olenhan vielä alle 60-vuotias eli nainen parhaassa iässä. Ainakin omasta mielestäni.  Ihan ensimmäisenä olisi mentävä alusasukauppaan ostamaan kunnon alusvaatteet. Sitten jotain mukavaa alusasujen päälle.  Elämäntapojakin pitäisi muuttaa ja ruveta todella miettimään mitä suustani alas laitan. Tulevaisuuttakin pitäisi ajatella sillä pitäähän minun jaksaa tämä nti Tättähäärä aikuiseksi kasvattaa.  Kun neiti täyttää 18 vuotta niin minä olen jo 70-vuotias.

Itseäni rupesin nyt ajattelemaan myös sen takia että lauantaina lähden ystäväni kanssa pienelle reissulle. Juha Tapiota mennään kuuntelemaan ja hotellissa yövytään.  Tämän piti olla minun ja kihlattuni parisuhdereissu sillä emme ole aikoihin kahdestaan missään käyneet. Mutta ex:n puolison hautajaiset ovat lauantaina ja minun isommat lapseni menevät hautajaisiin ja jäävät isänsä luokse yöksi. Reissua en kuitenkaan halunnut perua vaan lähden ystäväni kanssa "parantamaan maailmaa".  Parisuhdeviikonloppu pitää järjestää joskus myöhemmin.

Ärsyttää, ärsyttää

Keskiviikkoaamuisin minulla on yleensä 2 tuntia ihan omaa aikaa. Kello 9.00 vien nti Tättähäärän seurakunnan kerhoon ja kerho loppuu klo 11.00. Monesti piipahdan mummolassa sen jälkeen kun vien tytön mutta ennätän sen jälkeen ajella vielä kotiin ja nauttia hiljaisesta kodista. Tänään menin mummolaan ja kun avasin jääkaapin oven niin tiesin etten kotiin ennätä. Haju oli jotain sanoin kuvaamatonta joten eikun jääkaapin kimppuun. Löytyihän sieltä hajun lähde ja ei auttanut muu kuin ruveta pesemään jääkaappia.  Laittelin myös mummon lääkkeet kahdeksi viikoksi ja tein pikaisen kauppareissun. Eihän mummo paljon yksin syö mutta jotain kuitenkin pitää aina kaupasta hakea. Nyt ostin mummolle myös vitamiinipillereitä ja laitoin ne lääkedosettiin. Ruoka on kovin yksipuolista ja jospa nuo pillerit antaisi vähän virkeyttä ja elämäniloa. Epäilen kyllä...   Yritin keskustella asioista jälleen kerran mutta ihan turhaan.  Mummon viimeinkin järjen hippunen on kadonnut jonnekin ja hän elää ties missä. Päivät ja kellonajat eivät ole lainkaan hallinnassa ja muutenkin käytös on todella omituista. Hellan sulake on otettu irti ihan varmuuden vuoksi koska uuni täynnä mummon vaatteita ja kauhulla ajattelin että laittaa joku päivä uunin vaikka ihan vahingossa päälle.  Nyt ei tuota ongelmaa onneksi ole.

Oma olotila on sellainen että kohta en enää jaksa. Mummolan asiat eivät ole ainoita jotka mietityttää vaan kotonakin tuon kutosluokkalaisen kanssa on todella vaikeaa. Ja kun voimat on vähissä niin jatkuva tappelu ja päivänselvistä asioista vääntäminen tuntuu vievän ne viimeisetkin voimat.  Ja niitä voimia pitäisi riittää tuolle nti Tättähäärälle joka on vielä pieni ja viaton, tarvitsee tosi paljon aikuisen läsnäoloa kasvaakseen.

Itkeä vai nauraa

Kauppareissulla piipahdin  mummolassa ja nyt en enää tiedä itkenkö vai nauranko. Käynnin jälkeen soitin kotipalveluun ja sitten avopalvelujohtajalle. Kaiken tämän jälkeen tuli olo että voiko vanhemmistaan ottaa eron, jättää kaiken taakseen ja elää tulevaisuutta ilman heitä. Ei voi, tiedän.  Vaikka kuinka haluaisi edes hetkeksi unohtaa kaiken niin kyllä se tuolla alitajunnassa kaiken aikaa on. Tietynlainen ahdistus pysyy sisällä vaikka muuten elämässä ei niin vaikeita hetkiä olisikaan.

Menin siis aamulla klo 9.15 mummolaan ja taas äiti kyseli että onko nyt aamu vai ilta. Sanoin että on aamu. Ei muistanut että kotipalvelu on käynyt antamassa aamulääkkeet.  Tarkistin siinä jääkaappia sillä nythän ruokaa menee vähemmän kun pappa on vuodeosastolla. Jääkaapissa muutama vanhaksi mennyt eineslaatikko ja sitten katsoin jääkaapin alalaatikkoon. Ja mikä yllätys siellä olikaan; valtavasti leipää. Ostan mummolaan pienen paketin valmiiksi siivutettuja leipiä ja kieltämättä olen ihmetellyt että yllättävän paljon syövät leipää kun sitä pitää aina ostaa. Nyt sitten paljastui mihin se leipä menee, jääkaapin alalaatikkoon. Vanhimmat leivät oli joulukuun alusta ja tuoreimman päiväys oli 18.1.2016. Sen otin esille ja pistin leipälaatikkoon. En tiedä mikä leipä mummolla nyt oli leipälaatikossa.  Nyt tuli mieleen ajatus että mummo ei varmaan enää syö mitään. Kukaan ei ole katsomassa että meneekö ruoka suuhun vai kenties vessanpyttyyn. Muutaman kerran olen löytänyt ruuat ulko-oven pielestä. Siilille on kuulemma ruokaa jättänyt.  Jotenkin tämä kaikki iski taas päin kasvoja niin että en tiedä mitä tehdä. Kotipalveluun soitin ja pyysin tarkkailemaan mummoa.

Puhelu avopalvelujohtajalle koski lähinnä sitä että mitä kuuluu palvelutalohakemukselle jonka jätin marraskuussa 2014.  Ei sitä hakemusta löytynyt mistään. Johtaja ihmetteli kyllä minun kärsivällisyyttä sillä hakemuksista tehdään päätös yleensä muutaman kuukauden kuluessa siitäkin huolimatta että se olisi kielteinen.  Kunnassamme on uusi avopalvelujohtaja joka aloitti virassa vasta syksyllä joten hän ei todellakaan voi tietää onko hakemus kuntaan tullut vai.  Omasta mielestäni sen kyllä olen jättänyt mutta eihän minulla todisteita ole. Sovittiin että teen uuden ja asia on selvä. Juteltiin vanhempieni tilanteesta ja päätettiin kartoittaa palvelusuunnitelma minun tekemän hakemuksen jälkeen.  On kuulemma ihan normaalia että kotipalvelu käy vanhusten luona jopa 8 kertaa päivässä ja siitä huolimatta asuvat vielä kotona. Jos mummolassa käy kotipalvelu vain 2 kertaa niin hehän voivat todella hyvin asua kotona vielä pitkään. Joopa joo!!  Kyllähän he voivat mutta elämänlaadusta ei voi enää puhua.  Tiedä sitten olisiko se elämänlaatu sen laadukkaampaa palvelutalossa asuessa. En tiedä!

Isäni täyttää tänään 89 vuotta ja jossain vaiheessa yritän saada auton käyntiin jotta pääsen synttäreille. Tänään ovat käyttäneet pappaa uudestaan röntgenissä sillä oma tk-lääkäri haluaa varmistaa asiat nyt ihan kunnolla. Petipotilaana pappa on täysin.  Jotenkin tuntuu että ehkä tämä on ainakin papan osalta tie palveluasumiseen ja ystävällisempien ihmisten hoitoon mitä mummo on. Sen pappa olisi jo ansainnut.  Hän on kuunnellut mummon ilkeitä sanoja jo 56 vuotta niin toivoisin että viimeiset elinvuosina kuuluisi vain ystävällisiä sanoja.

Ärripurripäivä

Tänään minulla on ärripurripäivä. Johtuneeko pakkasesta vai mistä mutta tuntuu että kaikki ärsyttää.  Aamulla mittarissa -34 astetta ja onneksi tuo puoliso oli niin ihana ja lupasi käyttää minua ja mummoa muistihoitajalla. Tai viedä meidät ja hakea pois. Mentiin aamulla mummolaan ja siellä mummo ihmetteli että miksi me illalla tullaan. Sanoin että on aamu ja 10 minuutin päästä pitää olla muistihoitajan luona. Jalassa mummolla oli housut jotka oli lukkoneulalla laitettu kiinni jotta pysyvät jalassa. Pyysin että laittaisi jalkaan kunnon housut.  Lopulta sain housut vaihdettua ja pyysin ottamaan silmälasit mukaan. Ja niitähän ei löytynyt mistään!!!! Keittiönpöydällä oli ainakin kolmet, ikivanhat silmälasit ja kaikki oli papan laseja. Koko ajan mummo jankuttaa siitä että on ilta ja mitä varten te täällä olette. Siinä vaiheessa suutuin vaikka tasan tarkkaan tiedän ettei toinen tahallaan ollut "ärsyttävä".  En vain ymmärrä miksi ihmeessä noin sekaisin oli.  Kotipalvelu ei aamulla käynyt koska lupasin antaa aamulääkkeet samalla kun haen mummon muistihoitajalle.  Vähän myöhässä muistihoitajalle päästiin ja eihän äiti jaksanut mitään testejä tehdä kun selkään rupesi niin kovasti koskemaan. Masennustestin tekivät ja yllätys, yllätys nyt sai paremmat pisteet kuin viimeksi.  Mistähän sekin johtui?  Sovittiin muistihoitajan kanssa että tarkkailen tilannetta ja tavataan viimeistään kesällä ellei ennen sitä.  Soitin kyydin ja vietiin sitten mummo kotiin. Ja nyt löysin kadonneet silmälasitkin;  lipaston laatikosta kaikkien tavaroiden alta. En ymmärrä miksi oli sinne lasinsa piilottanut.  Mutta enhän ymmärrä mummon käytöksessä montaa muutakaan asiaa.

Noista vaatteista olen viime aikoina eräänkin kerran ottanut mummon kanssa yhteen. Äitini on elänyt sota-ajan ja puutteen. Vaatteista ja ruuasta on ollut pula ja sen takia mitään ehjää ja syömäkelpoista ei voi heittää pois. Minähän laitoin vanhat kinkkusiivut roskiin ja äiti ne sieltä takaisin jääkaappiin kaiveli. Äitini ei ole koskaan vaatteilla koreilla ja monesti on minua huomauttanut siitä että ostan aivan liikaa uusia vaatteita. Totta totisesti en osta ja kauhulla mietinkin että olenko jo vaateasioissa äitini kaltainen. Paikkaamaan en sentään vielä ole vaatteitani ruvennut. Mutta äiti on!  Mummon ja papan käyttämät vaatteet ovat aivan järkyttäviä. Olen ostanut molemmille lahjaksi uusia vaatteita mutta en tiedä mihin mummo on ne kätkenyt. Ei niitä ainakaan päällä ole näkynyt. Joku päivä pitää mennä penkomaan mummolan vaatekomeroa ja laittaa kylmän viileästi kaikki vanhat vaatteet roskiin. 

Jostain syystä nyt tuntuu että olen tosi väsynyt tämän kaiken pyörittämiseen. Varsinkin mummolan asiat tuntuvat melkein ylitsepääsemättömän raskaalta. Vaikka toinen ei ole tahallaan ärsyttävä niin suututtaa suunnattomasti mummon käytös.  Toivottavasti minusta ei ikinä tule samanlaista vanhusta. Jotenkin aina kuvittelin että kaikki vanhukset ovat ihania ja herttaisia mutta nyt sanon että ovat todella kaikkea muuta. Yhden ihanan vanhuksen olen tavannut ja toivottavasti joku päivä osaisin olla yhtä ihana. Tämä ihana mummo oli kutosluokkalaisen  bioisoisomummo. Todella herttainen vanhus jolla ei koskaan ollut mitään pahaa sanottavaa kenestäkään. Elämä ei ollut kohdellut häntä silkkihansikkain vaan paljon kipeitä asioita oli joutunut kohtaamaan pitkän elämänsä aikana mutta siitä huolimatta ei ollut katkera elämälle. Voi kunpa tähän pystyisin!

Pakkaspäivien hiljaiseloa

Monta kertaa olen meinannut tarttua näppikseen ja naputella Kuusikulman kuulumisia. Mutta aina se on vaan jäänyt. Jospa nyt vähän kuulumisia saisin kerrottua.

Pakkaspäiviä on viime aikoina riittänyt ja sehän tietää leivinuunin lämmitystä. Astmaiset keuhkoni eivät pakkasilmasta oikein tykkää joten aika visusti olemme sisällä viihtyneet nti Tättähäärän kanssa. Viime viikolla tuli lunta ja yhtenä päivänä teimmekin vähän lumitöitä. Olisi niitä saanut tehdä enemmänkin sillä jostain kumman syystä kola ei tunnu pysyvän kenenkään muun kädessä kuin minun ja sen kyllä meidän pihasta huomaa. Kaupassa piipahdin perjantaina kun pakkasta oli vajaa -20 ja auto suostui yhteistyöhön. Lauantaina kokeilin mutta ei oikein innostunut käynnistymään joten annan ihan rauhassa autoni levätä. Ruokaa on riittänyt ja avopuolison auto saadaan kyllä käyntiin tarvittaessa. Omalla tavallaan olen nauttinut näistä pakkaspäivistä. Kotona on ihan kiva olla. Mitään en ole juuri saanut aikaan mutta sama sille. Verokortit postitin, matkalaskut Tättähäärän tapaamismatkoista tein ja postisin sos.työntekijälle. Vielä pitäisi Kelaan tehdä matkalaskut kutosluokkalaisen tereapimatkoista. Sitten olisi kiireellisimmät paperityöt tehty ja voisin keskittyä vuositilityksen tekoon maistraatille. Onneksi sillä ei ole kiire, maaliskuun loppuun mennessä se pitää tehdä. Olen yrittänyt tehdä sen aina ennen hiihtolomaa mutta saa nähdä kuinka nyt käy.

Suru-uutisia saimme viime viikolla. Ne oli toki odotettavissa mutta aina kuolema koskettaa. Ex-puolisoni rakas ei saanut kokea ihmettä vaan hän nukkui pois perjantaina. Kahdelle vanhimmalle lapselle puoliso oli läheinen ja heitä tämä koskettaa eniten.  Mutta kosketti se myös minua vaikka 9 vuotta sitten kuvittelin jotain muuta. Silloin nämä rakastavaiset olivat pahimmat vihamieheni. En voinut ymmärtää kuinka he pystyivät tekemään minulle niin. Syytin kaikesta heitä vaikka nyt kun asioita ajattelee niin olihan syynsä minussakin. Ei hyvään avioliiittoon mahdu kolmatta osapuolta ja jos kumpikin on liittoonsa tyytyväinen niin ei edes huomaa "kolmansia osapuolia".  Eron surutyön tein; olin vihainen ja kaikkea mahdollista.  Näin jälkikäteen olen iloinen että kaikki tunteet olen läpikäynyt mutta käynyt ne läpi niin etten ole ketään vahingoittanut.  Esikoisen rippijuhlat oli käänteen tekevä asia ex:n ja minun erossa. Tiesin että poika haluaa kaikki rakkaat juhliin ja jouduin kutsumaan myös ex:n puolison juhliin. Tässä vaiheessa se oli jo helppoa koska olihan minullakin uusi kumppani joka myös oli juhlissa. Juhlissa kättelimme ex:n uuden puolison kanssa ja loppuvaiheessa juhlia hän jo tiskasi astioita minun keittiössä.  Tuon jälkeen hän teki meille aina jouluksi maustekakun ja minä ostin heille joulukukan.  Tämän joulun kakusta söimme viimeiset palat silloin kun kakuntekijä oli jo sairaalassa.  Ihmettä toivoin ja rukoulin mutta nyt se ei toteutunut.  Ex:lleni toivon paljon voimia tuleviin päiviin, kuukausiin ja vuosiin. Hän on vielä nuori ihminen ja löytää kyllä rinnalleen kumppanin kunhan tämä surutyö on käsitelty.

Mummolankin kuulumiset ovat ikäviä. Pappa oli kaatunut torstai-iltana ja ei päässyt enää ylös. Kotipalvelu kävi nostamassa mutta pappa ei pystynyt enää nojaamaan jalkaansa eikä pystynyt seisomaan. Ambulanssilla veivät päivstykseen mutta eihän meidän tuppukylissä illalla ole röntgeniä joten toivat takaisin oman kunnan vuodeosastolle. Perjantaina käyttivät rontgenissä mutta kukaan ei osannut kuvia tulkita. Eilen kävin pappaa katsomassa ja niin pieni mies siellä sairaalan laitasängyssä makasi. Kivut oli kuulemma kovat ja ei pystynyt liikkumaan mitenkään.  Tänään soittivat vuodeosastolta ja kertoivat että pappa on lähetetty ambulanssilla keskussairaalaan koska lonkka on murtunut. Eli tämähän tietää sitä että pappa ei tule pitkään aikaan kotiin. Vai tuleeko ollenkaan??? Tämä on ehkä tie sinne palveluasuntoon koska äiti ei jaksa pappaa kotona hoitaa. Vielä eivät ole keskussairaalasta soittaneet. En tiedä mitä rupeavat tuossa tilanteessa tekemään. Pappa täyttää torstaina 89 vuotta eikä ole enää mikään hyväkuntoinen.  Harmi että näin kävi mutta eihän näille mitään voi.

Pakkaspäiviä

Tämä vuosi alkoi kylmissä merkeissä. Tämän viikon on pakkasmittari ollut pitkälti miinuksella, tänä aamuna meidän ennätys -32 astetta. Autot saa ihan rauhassa seistä pihalla kun ei ne lämmityksestä huolimatta käynnistyisi. Sisäpäiviä vietetty ja eilen vietin ihan pyjamapäivän.  Mitä sitä suotta vaatteita pukemaan kun ulos ei innosta mennä.  Eilen siivottiin joulu varastoon ja vähän se haikealta taas tuntui. Seuraavaan jouluun tuntuu olevan niin pitkä aika. Monen ihmisen ikä, sanoisi äitini. 

Kotini hiljeni tiistaina kun esikoinen tyttöystävineen pakkasi autonsa ja ajelivat omaan kotiinsa. Lähtiessään lupasi että tulee jo kuukauden päästä kun seuraava toppi alkaa silloin. Miniäkin mietti että taitaa tulla tekemään kevään viimeisen topin meidän kuntaamme. Ja eihän sitä tiedä vaikka miniä tulisi kesällä tänne kun esikoinen lähtee armeijaan. Töihin pääsee kyllä ja jos meidän seurassa viihtyy niin siitä vaan. Nti Tättähäärä voi vielä nukkua meidän vanhojen varisten kanssa samassa huoneessa ja leikkipaikka hänelle on järjestetty olohuoneeseen. Onneksi on ruvennut syksyllä esikoisen huonetta nuorimmaiselle muuttamaan.

Vanhusten asiat ovat taas päällimmäisenä mielessä ja vaikka vuosi on vasta alullaan niin olen tosi väsynyt heihin. Varsinkin äitiini!  En tiedä mikä häntä vaivaa mutta kaatuilee jatkuvasti ja joka yö kotipalvelun päivystys käy hänet nostamassa. Olen ostanut jarrusukkia ym. ja liukastumisesta ei pitäisi olla kysymys. Yhden kaatumisen jälkeen veivät ambulanssilla päivystykseen tikattavaksi ja oli vuodeosastolla seuraavaan päivään. Terve mummo, oli lääkäri sanonut ja laittoi kotiin. Pissitulehdus on ja se taitaa saada nyt tämän kaiken aikaan. Muutenkin mummo on ihan sekaisin.  Tänään taas laitoin valtavan määrän kuivamassa ollutta talouspaperia roskiin. Vessassa oli kuivamassa Tenoja.  Näistä olen monta kertaa hänelle sanonut ja joka kerta mummo suuttuu. Yksinkertaisia asioita jotka pitäisi osata ajatella jo ihan järjellä. Mutta jonnekin se järki on kadonnut vaikka muistisairautta ei hänellä ole todettukaan. Muistihoitajan luokse mennään kahden viikon päästä ja taas tehdään uudet testit ja katsotaan mikä on tilanne.  Kyllä tuli taas tänä aamuna mieleen että miksi ihminen ei voi elää niin että säilyy terveenä kaikki elinpäivänsä. Sitten kun aika on täynnä niin "poks vaan".   Viime yönä oli kompuroidessaan saanut sängyn päädyn rikki ja siitä kotipalvelu aamulla soitti.  Olihan sinne sitten mentävä. Mentiinkin sinne nti Tättähäärän kanssa oikein herroiksi; taksilla. Taksilla tultiinkin kotiin sillä ei me tuollaisessa pakkasessa pystytä kävelemään. Minun astmaiset keuhkoni ei tykkää yhtään ulkoilmasta.

Katse menneeseen

Uuden vuoden alussa on hyvä muistella mennyttä vuotta.  Mitä vanhemmaksi tulee niin sitä nopeammin vuodet tuntuu vierivän eteenpäin. Kaikenlaista vuoteen kuitenkin mahtuu ja näin jälkeen yritän niitä vähän kuvienkin muodossa muistella.

 

Muumimamma on aina ollut esikuvani ja ehkä jonain päivänä olen yhtä ihana ihminen kuin hänkin on. Muumimukit ja ym. muumitavarat kuuluu meidän perheen arkeen ja olin enemmän kuin onnellinen kun löysin nämä figuurit. Tässähän on vain osa meidän perhettämme; Pikku-Myy ja Nuuskamuikkunen puuttuvat. Hakusessa on Myy mutta se taitaa olla niin harvinainen ettei sitä niin vain löydykään.

 

 

 

Vuoden 2015 saimme nauttia pitkästä aikaa keväthangista ja niistä sitten täysillä nautittiin. Tehtiin pitkiä lenkkejä pitkin peltoja ja metsiä. Toivottavasti myös tulevana kesänä saamme näistä arjen iloista nauttia.

 

 

Keväällä meillä juhlitaan vappua ja nti Tättähäärän synttäreitä.  Tämä pieni prinsessa on niin uskomaton osa meidän perhettä ettei sitä vieläkään meinaa ymmärtää. Monta mutkaa ja mäkeä on tiellä ollut kun pienen prinsessan kanssa on eletty mutta tällä hetkellä näyttää siltä että elämä jatkuu aika tasaisena.

 

 

Viime kesä on muistoissa aika sateinen ja kylmä mutta kun katsoo kesän valokuvia niin ei siellä juuri sateisia kuvia ole.  Iloisia ja aurinkoisia kuvia ja paljon iloisia lasten naamoja. Sekä varpaita...  Tässä on omia sekä vierailevia tähtiä.

 

 

Juhannusta vietimme perheen kera Pielisen rannalla ja oltiin siellä vielä viikko juhannuksen jälkeenkin. Tosin viimeisen viikonlopun minä vietin lomaa ystäväni kanssa. Saunottiin, syötiin, juotiin ja hemmottelimme itseämme. Me kaksi naista, joilla pitkä yhteinen historia takana ja harvoin pystymme arjesta irrottautumaan toistemme seuraan. Nyt oli juhlan aika.

 

 

Nti Tättähäärn mukana on tullut meidän elämäämme myös Imatra ja Valtionhotellista olen löytänyt oman paikkani. Kun sinne menen niin tunnen olevani kotona. Ehkä olen entisessä elämässäni hotellin käytäviä kulkenut helmat lattiaa viistäen. Monta kertaa olemme Valtionhotellissa yöpyneet mutta Harmaata rouvaa emme ole vielä tavanneet. Mutta ehkä jonain päivänä...

 

 

Kesällä 2015 toteutui pitkäaikainen unelmani; pääsin Hankoon.  Meri ja kalliot veivät sydämeni ja tuli mieleen että ehkä siellä minä sitten eläkepäiväni vietän kalliolla istuen ja mereen tuijottaen.  Kaiken arjen kiireen ja välillä ahdistuksen keskellä muistan kesäistä reissuamme ja sen avulla jaksaa taas hetken aikaa. Sen tiedän että Hankoon tulen palaamaan vielä monta kertaa vaikka matkaa sinne on valtavasti.

 

Ensilumet satoi viime vuonna monta kertaa. Vielä tänäkään päivänä lunta ei kovin paljon ole mutta ei sen niin väliä. Kynttilät pääsevät paremmin oikeuksiinsa synkkänä aikana. Maitotonkat ovat muisto isäni lapsuudenkodista ja muutama vuosi sitten ne Kuusikulmaan kotiutuivat.

 

 

Vuonna 1981 minä ja ex:mieheni menetimme ensimmäisen yhteisen kotimme tulipalossa. Mitään muuta kuin henkemme emme saaneet kodista pelastettua. Joulua vietimme sitten uudessa kodissamme ja äitini osti meille tämän kynttelikön. Sitä asti tämä kynttelikkö on mukani kulkenut ja jokaisessa kodissani se on löytänyt paikkansa. Kuusikulman keittiönikkunalla kynttelikkö on nyt ollut 20 vuotta.

 

 



 

Joulun vietimme perinteiseen tapaan, ainoa poikkeus oli esikoisen ja miniän työvuorot.  Miniä vietti ensimmäistä aattoa kanssamme ja halusin että syödään yhteinen jouluateria. Ja se tarjottiin meillä 20.30 aattoiltana.  Joulupukki kävi ja lapset olivat olleet taas kiltteinä. Joka vuosi päätän ettei nyt paljon lahjoja hankita mutta aina niitä näkyy kertyvän vaikka itse ei juuri lahjoja ostele. 

 

Vuosi päättyi surullisiin uutisiin; ex-mieheni puoliso sairastui yllättäen tosi vakavasti ja on edelleen teho-osatolla. Kauan sitten olisin ollut sitä mieltä että sitä saa mitä tilaa mutta onneksi olen vuosien myötä hyväksynyt kaiken ja antanut jokaiselle anteeksi. Myös itselleni sillä eroon tarvitaan aina kaksi ja en voi sanoa että olen täysin syytön siihen ettei avioliittomme ollut kunnossa. Nyt olen rukoillut että ex saa puolisonsa pitää.  Esikoinen vietti tyttökaverin kanssa uudenvuoden isänsä luona ja on ollut hänelle tukena. Ex kertoi että ovat paljon jutelleet ja poika on kertonut että hän on saanut meidän luonamme hyvän elämän. Tämä tuntui meistä molemmista hyvältä sillä emmehän ole pystyneet lapsille ehjää perhettä antamaan mutta ehkä jotain olemme kuitenkin antaneet.

 

Näillä mietteillä mennään uuteen vuoteen ja toivotaan että vuodesta tulee meille jokaiselle parempi kuin tästä vuodesta. Mummolan tilanne ei kohene mutta toivon että vanhempanikin saisivat elää turvallista elämää.