Päivät ovat nykyään yhtä harmaata massaa vaikka eilen ulkona paistoi aurinko. Jotenkin oma arki ja elämä tuntuu sellaiselta ettei mitään iloa ole missään. Mummolassa käynnit vaatii valtavan voiman ponnistuksen ja ennen mummolaan lähtöä tuntuu että rinta pakahtuu enkä saa henkeä. En millään jaksaisi kohdata äitiäni, hänen sekavuuttaan ja alokuloaan. Kauppalistat ovat valtavan pitkiä mutta en ole enää suostunut niitä toimittamaan. En tiedä missä maailmassa äitini elää mutta se maailma on kaukana tästä todellisuudesta. Yhtenä päivänä hän oli valmis ottamaan isäni hoitoonsa koska kyllähän hän pystyy yhden ihmisen hoitamaan. Mutta kun ei pysty huolehtimaan edes itsestään.
Jokunen päivä sitten laitoin viestiä paikalliseen, yksityiseen hoitokotiin. Kysyin että pääseekö heille omalla rahalla koska kunnan viranomaisten mielestä vanhempani pärjäävät aivan hyvin kotona. Vastaus tuli heti; omalla rahalla pääsee jos vain paikkoja vapautuu. Pyysivät tutustumiskäynnille jotta jos/kun paikka vapautuu niin tietäisimme heti että otammeko sen vastaan vai ei. Juttelin äidille asiasta ja vastaus oli hyvin odotettu: Minähän en lähde omasta kodista mihinkään. Ajattelinkin kuitenkin käydä tutustumassa paikkaa. Isän tilanteesta en tiedä mutta en jaksa uskoa että hän enää kotiin laitoksesta tulee.
Kotonakin ilon pisarat ovat hakusessa. Herra 13v on taas kunnostautunut koulussa lyömällä luokkakaveria. Tilanne vähän sellainen että en tiedä mitä on tapahtunut. Pojan kertoman mukaan hänet on kaadettu tahallaan ja hän on lyönyt kaatajaa. Koulusta ei ole yhteyttä otettu ja en ole minäkään jaksanut kysellä mitä kuuluu. Liikuntakerhoon poika ei enää maanantaina suostunut koska siellä kuulemma vain kiusataan. Sitä en epäile sillä poika osaa olla todella ärsyttävä. Hän kokee kaiken kiusauksena ja ei todellakaan ymmärrä että hänen oma käytöksensä johtaa "kiusaamiseen". Hän ei koskaan näe mitään vikaa itsessään vaan kaikki on aina toisten syytä.
Lukiolaisella oli koeviikko ja sehän meni todella huonosti. Uusintoja olisi edessä ja vähän epäilen saako tyttö ne suoritettua. Voi kunpa keksisin tai tyttö keksisi jonkun muun opiskelupaikan joka kiinnostaisi. Lukio ei ole tyttöä varten mutta kun mitään muuta ei ole niin päivä kerrallaan tyttö sitä eteenpäin suorittaa. Tänään juteltiin siitä että tyttö varaa neljä vuotta lukion suorittamiseen aiemman kolmen vuoden sijaan. Se on ihan järkevä suunnitelma.
Nti Tättähäärä on ainoa ilontuoja tähän perheeseen. Hän on aivan ihana neiti ja toivonkin että hänen kohdallaan osaisin toimia oikein ja saisin kasvatettua hänestä "kunnon" ihmisen. Tänään meillä oli vähän pettymysten päivä muta näitähän tulee ja sille emme voi mitään. Oli äidin tapaaminen isomummon luona mutta äiti ei tullut paikalle. Onneksi isomummo on niin ihana että hän pystyy kyllä korvaamaan yhden äidin. Tosin tyttö kysyi poislähtiessä että eikö äiti tykkää minusta enää kun ei halua minua nähdä. Yhdessä isomummon kanssa vakuutettiin että tykkää kyllä mutta nyt ei vain pystynyt tulemaan paikalle.
Kun näitä asioita päässään miettii ja pyörittää niin tuntuu ettei sitä ilon aihetta löydy mistään. Mikään ei tunnu mukavalta ja kivalta. Päivät on samanlaista tasaista harmaata massaa, ei mitään muuta. Jokainen mummolakäynti vaatii valtavan voiman ponnistuksen. Ja kun siellä käy niin heti rupeaa miettimään seuraavaa käyntiä. Mutta päivä kerrallaan, ei tässä muuta voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti