Synkkää ja pimeää

Hetken aikaa saimme nauttia lumesta ja pienestä pakkasesta. Ehdin jo kuvitella että nyt tuli talvi ja kaikki muuttuu kirkkaammaksi. Mutta mitä tyhjää; lumet katosi ja entinen pimeys vallitsee. Etupihalla pieni kuusi kynttilöineen yrittää tuoda vähän valoa pimeään. Pihalla olisi myös kynttilälyhtyjä mutta enpä ole saanut niihin kynttilöitä vietyä. En edes muista milloin viimeksi niissä olisi kynttilät loistaneet.

Viime viikot ovat olleet jollain tavalla kiireisiä vaikka ei kalenteri kovin täynnä ole ollutkaan. Koululla pidettiin iso palaveri hra 13v:n asioissa ja jotenkin sen palaverin jälkeen tuntui että "valoa näkyy tunnelin päästä".  Palaverissa oli mukana pojan toimintaterapeutti ja hän osasi pukea sanoiksi ne asiat joille minä en ole koskaan sanoja löytänyt.  Hän kertoi miten pojassa on kaksi persoonaa ja nyt on jo pitkään ollut se ikävämpi persoona koko ajan esillä. Myös uusi liikunnanopettaja oli paikalla ja hän kertoi miten liikuntatunnit sujuvat. Tai pikemminkin ne eivät suju ollenkaan koska poika ei suostu mihinkään yhteistyöhön. Ei kuulemma halua!!!  Tätähän se on kotonakin, mitään ei haluta ja aina ollaan naama rutussa. Koulussa sujuu jollain tavalla.  Nyt  sairaalan väki oikeastaan ensimmäisen kerran todella uskoi että kaikki ei ole kohdallaan.  Nyt mietitään pojalle 8 viikon osastojaksoa, olisi arkipäivät osastolla ja viikonloput kotona. Tuo toisi mukavaa hengähdystaukoa meidän muiden elämään sillä elämä pojan kanssa on todella rankkaa. Ilmeisesti poika käy nyt läpi myös omaa lapsuuttaan ja on kauhean vihainen minulle siitä että en antanut hänen olla isän talossa ja elää siellä onnellista elämää. Minä olen kuulemma pilannut hänen elämänsä ihan kokonaan.  Hän itse uskoo tähän ja vaikka isä onkin kuollut jo vuosia sitten niin hän olisi pystynyt elämään siellä isän talossa ihan itsekseen. Ei tarvitse aikuisia mihinkään. Tällaisen ihmisen kanssa eläminen ei todellakaan ole herkkua vaikka ikää toisella onkin vasta noin vähän.  Synttärit hänellä on keskiviikkona ja sitten tulee tuo 13 vuotta täyteen. Murkkuikäkin puskee päälle ja elämä on varmaan hankalaa kun toisaalta haluaisi olla pieni poika ja leikkiä. Mutta toisaalta haluaa olla iso ja määrätä kaikesta ihan itse. Kaksi murkkua kasvattaneena tunnen olevani tällä kertaa ihan hukassa ja neuvoton.

Nti Tättähäärän asioissa palaveeraan tulevana torstaina. En usko että mitään uutta ja ihmeellistä tulee palaverissa esille mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Neiti odottaa Joulupukkia aivan innoissaan ja muutenkin joulun odotus on hänellä nyt pinnalla. Huomenna saa avata ensimmäisen luukun prinsessa-joulukalanterista ja sitä nyt miettii että mitähän sieltä löytyykään.  Joulua emme ole vielä mitenkään laittaneet ja nyt pitäisi jotain kynttelikköjä ym. kaivella varastosta esiin. Minä laitan joulua esiin pikkuhiljaa ja aatonaattona kaikki on sitten valmista. Silloin laitetaan joulukuusi ja hiljennymme joulun viettoon. Meidän joulu alkaa tuosta aatonaatosta ja kestää loppiaiseen. Onneksi nykyään koulut alkavat vasta loppiaisen jälkeen niin voimme nauttia joulusta ihan rauhassa. 

Vanhat valokuvat

Facebookissa sain haasteen julkaista vähintään 15 vuotta vanhoja valokuvia. Se olikin tosi mukava tehtävä, paneutua entiseen elämään. Kuvia löytyi tässä iässä tosi helposti siitäkin huolimatta että osa tuhoutui tulipalossa v. 81. Olimme asuneet ex:n miehen kanssa vajaan vuoden yhteistä kotia kunnes elokuisena yönä heräsimme yläkerran naapurin jyskytykseen ja huutoon TULIPALO. Tuo yläkerran naapuri oli suojelusenkelimme ja pelasti henkemme. Kaikki muu meni "savuna ilmaan ja tuhkana tuuleen".

Äidiltäni kävin eilen hakemassa vanhoja valokuvia ja mitä aarteita ne olivatkaan. Niissä pääsin näkemään äidin nuorena, kauniina naisena. Miten onnellisena ja iloisena hän valokuvissa hymyileekään. Sellaista äitiä minä en ole koskaan tavannut.  Joukossa myös yksi kuva jossa olen ihan pieni vauva ja olen äidin sylissä.  Yksi ainoa kuva jossa olen äidin sylissä. Yhtään kuvaa isän sylissä ei ole mutta jotenkin se ei haittaa koska muistissa on paljon hetkiä jolloin olen isän sylissä. Äidin sylissä en muista koskaan olleeni mutta tuo olemassa oleva valokuva todistaa että ainakin kerran äitini on pitänyt minua sylissään. Nuoruuden kuvissaan äiti hymyilee ja on onnellisen näköinen mutta kaikissa kuvissa minun syntymän jälkeen hän on onnettoman ja ilottoman näköinen. Pilasinko minä äitini elämän? Joutuiko hän pakosta naimisiin miehen kanssa jota ei rakastanut koska minä olin tulossa? Kaikki nämä kysymykset ovat heränneet valokuvien myötä. Mietin myös että onko äitini koskaan lapsia halunnut vai eikö pystynyt enempää lapsia saamaan. Sisaruksia aina kaipasin ja niitä kyselin mutta koskaan eivät vanhempani vastanneet miksi minulla ei sisaruksia ole.  Omaa lapsuuttani olen paljon miettinyt ja siitä johtuen koko ajan olen yrittänyt olla parempi äiti kuin oma äitini minulle oli.  Mutta osaanko kuitenkaan olla? Monesti huomaan olevani kuin äitini ja se suorastaan pelottaa minua. En minä halua sellainen äiti olla! Paljon olisi vielä asioita jotka haluaisin äidin kanssa ottaa puheeksi mutta tiedän jo valmiiksi että äiti suuttuu eikä halua niistä keskustella. Miksi???

Mistä löytää kärsivällisyyttä?

Viime päivinä on tullut monta kertaa mieleen että miksi kaupassa ei myydä kärsivällisyyttä sekä lempeää luonnetta?  Lempeän luonteen ostaisin heti ja muutama kilo kärsivällisyyttäkin tarvitsisin.  Kauhukseni olen huomannut että alan pikkuhiljaa olla kuin oma äitini, yhtä ilkeä ja piikikäs. Tuntuu että kaikki lämpö ja inhimillisyys on minusta kadonnut jonnekin.  Varsinkin lämpö ja kauniit sanat eivät ulotu enää tuohon kutosluokkalaiseen.  Tämä huomio on minusta järkyttävä ja olenkin yrittänyt muuttaa itseäni. Toistaiseksi tulokset ovat vielä näkymättömät.  Tämän kuun loppupuolella on iso palaveri koululla johon minun lisäksi tulee koulun väki,  toimintaterapeutti ja keskussairaalan väki. Yhdessä mietitään missä mennään, miten pitäisi edetä ym.  Eilen katsoin Wilmasta oikeinkirjoituskokeen numeron, 5,5.  Yritin saada pojan harjoittelemaan oikeinkirjoitusta mutta ei suostunut koska se on niin helppoa ja hän osaa kaiken. Hän ei halua koskaan tehdä mitään, opetella mitään ja sitten tulokset ovat tuon mukaisia. Hänellä on toki diagnooseja ja yksi on monimuotoinen oppimiskyvyn häiriö MUTTA opetusta on järjestetty tavalla jolla hän oppii. Ja hän oppisi jos vain haluaisi ja viitsisi nähdä vähän vaivaa koulunkäynnin suhteen. MUTTA KUN EI HALUA!  Ei halua myöskään käydä koulua kun siitä ei ole mitään hyötyä ja siellä ei opi mitään. Koulussa on ihan tyhmää kun ei saa olla vapaasti jne jne. Tätä samaa valitusta päivästä toiseen.  Eilen sitten pimahdin totaalisesti kun tuon numeron näin.  Tunnen olevani niin täysin voimaton, osaamaton ja epäonnistunut ihminen kun en saa lastani kiinnostumaan oppiaineista.  En jaksa kuunnella hänen valitustaan siitä ettei hänellä ole montaa polkupyörää eikä mitään muutakaan. Poika syyttää minua aina siitä miten olen pilannut hänen elämänsä hakemalla hänet isin talosta tänne meille. Isin talossa hän olisi saanut elää onnellista elämää, ei olisi tarvinnut mennä kouluun vaan olisi saanut pelata koko ajan ja saanut jopa pelata K18-pelejä. Niitähän poika vähän vajaa 3 vuotiaana pelasi siellä onnellisessa isin talossa. Minähän se olen pojan elämän pilannut tiukoilla säännöilläni ja olemalla tyhmä/typerä ja kaiken lisäksi rumakin.  Tämä on tätä sijaisäidin onnea ja elämistä ihan tavallisena äitinä. Jatkuvasti lehdissä etsitään uusia perheitä. Mitään muuta vaatimusta ei ole kuin että on ihan tavallinen perhe. Sijoitetun lapsen tuloon asti perhe on varmaan ihan tavallinen mutta lapsen tultua tavallisuus on kaukana.  Toki on perheitä joissa sijoitetun kanssakin eletään ihan tavallista arkea. Ja ihan tavallista arkeahan tämä meilläkin on sillä samanlaisia erityislapsia löytyy tavan perheistäkin.

Kärsivällisyyttä tarvitsen myös sen mummolan uuden kahvinkeittimen kanssa. On mummo sillä kuulemma kahvit keittänyt mutta vaikeaa on. Tänään harjoiteltiin yhdessä kahvipannun laittamista keittimeen. Kun laittaa pannun tai ottaa pannun pois niin suodatin osa aukeaa aina. En tiedä miten mummo sen pannun ottaa/laittaa mutta se tosiaan aukeaa. Ilmeisesti on jotenkin saanut jo rikottua sitä suppilo-osaa koska se ei enää lukkiudu paikoilleen. Johan keitin on siellä ollutkin kaksi päivää...

Facebookissa sain haasteen jossa pitäisi etsiä positiivisia asioita elämästään ja tänään taidan jättää haasteen väliin. Tänään ei tunnu löytyvän mitään positiivista.

Uusi kahvinkeitin

Eilen vietettiin isänpäivää ja tämä huono tytär ei käynyt isäänsä onnittelemassa ja halaamassa. Eilen oli jotenkin sellainen väsynyt olo että katsoin viisaammaksi jäädä kotiin. Isä ei kuitenkaan tiennyt mikä päivä on ja enpä usko että äitikään tiesi että on juhlapäivä. Olisi ehkä pitänyt eilen käydä mutta toisaalta eilen ei mikään kauppa ollut auki.  Kun tänään menin kauppalistaa hakemaan niin ensimmäisenä listalla luki UUSI KAHVINKEITIN.  Mummo oli eilen pudottanut keittimen kannun ja tänään oli jäänyt aamukahvi juomatta.  Menin paikalliseen kodinkoneliikkeeseen ja salaa mielessäni toivoin että sieltä löytyisi kannu entiseen keittimeen. Turha toivo; kun keitin ei ole Molccamaster niin kannuja ei todellakaan löydy.  Eihän siinä auttanut muu kuin ostaa uusi kahvinkeitin.  Mummon ensimmäinen kommentti oli että en minä sitä osaa käyttää. Käyttöä harjoiteltiin mutta pahoin pelkää että mummo ei osaa sitä käyttää.  Ihan samanlainen se on kuin entinenkin keitin mutta jostain syystä käyttö ei nyt vaan luonnistunut.  Ja lääkärin mielestä mummolla ei muistisairautta ole.

Meillä kotona vietettiin isänpäivää pienessä mittakaavassa. Nti Tättähäärä oli tehnyt kerhossa hienon kortin ja sen ojensi iskälle silmät loistaen. Kutosluokkalainen oli tehnyt taulun jonka keskelle sahannut puisen sydämen. Myös hän halusi taulun tämän perheen iskälle antaa. Syntymäisälleen sytytettiin kynttilä lipaston päälle. Kaksi vanhinta on jo niin isoja että saavat itse huolehtia muistamiset. Tiedä sitten ovatko muistaneet. Ex:lle lähetin kyllä eilen illalla valokuvan jonka otin tytön synttäreillä. Siinä oli isä ja tyttö vierekkäin.