Viime päivinä on tullut monta kertaa mieleen että miksi kaupassa ei myydä kärsivällisyyttä sekä lempeää luonnetta? Lempeän luonteen ostaisin heti ja muutama kilo kärsivällisyyttäkin tarvitsisin. Kauhukseni olen huomannut että alan pikkuhiljaa olla kuin oma äitini, yhtä ilkeä ja piikikäs. Tuntuu että kaikki lämpö ja inhimillisyys on minusta kadonnut jonnekin. Varsinkin lämpö ja kauniit sanat eivät ulotu enää tuohon kutosluokkalaiseen. Tämä huomio on minusta järkyttävä ja olenkin yrittänyt muuttaa itseäni. Toistaiseksi tulokset ovat vielä näkymättömät. Tämän kuun loppupuolella on iso palaveri koululla johon minun lisäksi tulee koulun väki, toimintaterapeutti ja keskussairaalan väki. Yhdessä mietitään missä mennään, miten pitäisi edetä ym. Eilen katsoin Wilmasta oikeinkirjoituskokeen numeron, 5,5. Yritin saada pojan harjoittelemaan oikeinkirjoitusta mutta ei suostunut koska se on niin helppoa ja hän osaa kaiken. Hän ei halua koskaan tehdä mitään, opetella mitään ja sitten tulokset ovat tuon mukaisia. Hänellä on toki diagnooseja ja yksi on monimuotoinen oppimiskyvyn häiriö MUTTA opetusta on järjestetty tavalla jolla hän oppii. Ja hän oppisi jos vain haluaisi ja viitsisi nähdä vähän vaivaa koulunkäynnin suhteen. MUTTA KUN EI HALUA! Ei halua myöskään käydä koulua kun siitä ei ole mitään hyötyä ja siellä ei opi mitään. Koulussa on ihan tyhmää kun ei saa olla vapaasti jne jne. Tätä samaa valitusta päivästä toiseen. Eilen sitten pimahdin totaalisesti kun tuon numeron näin. Tunnen olevani niin täysin voimaton, osaamaton ja epäonnistunut ihminen kun en saa lastani kiinnostumaan oppiaineista. En jaksa kuunnella hänen valitustaan siitä ettei hänellä ole montaa polkupyörää eikä mitään muutakaan. Poika syyttää minua aina siitä miten olen pilannut hänen elämänsä hakemalla hänet isin talosta tänne meille. Isin talossa hän olisi saanut elää onnellista elämää, ei olisi tarvinnut mennä kouluun vaan olisi saanut pelata koko ajan ja saanut jopa pelata K18-pelejä. Niitähän poika vähän vajaa 3 vuotiaana pelasi siellä onnellisessa isin talossa. Minähän se olen pojan elämän pilannut tiukoilla säännöilläni ja olemalla tyhmä/typerä ja kaiken lisäksi rumakin. Tämä on tätä sijaisäidin onnea ja elämistä ihan tavallisena äitinä. Jatkuvasti lehdissä etsitään uusia perheitä. Mitään muuta vaatimusta ei ole kuin että on ihan tavallinen perhe. Sijoitetun lapsen tuloon asti perhe on varmaan ihan tavallinen mutta lapsen tultua tavallisuus on kaukana. Toki on perheitä joissa sijoitetun kanssakin eletään ihan tavallista arkea. Ja ihan tavallista arkeahan tämä meilläkin on sillä samanlaisia erityislapsia löytyy tavan perheistäkin.
Kärsivällisyyttä tarvitsen myös sen mummolan uuden kahvinkeittimen kanssa. On mummo sillä kuulemma kahvit keittänyt mutta vaikeaa on. Tänään harjoiteltiin yhdessä kahvipannun laittamista keittimeen. Kun laittaa pannun tai ottaa pannun pois niin suodatin osa aukeaa aina. En tiedä miten mummo sen pannun ottaa/laittaa mutta se tosiaan aukeaa. Ilmeisesti on jotenkin saanut jo rikottua sitä suppilo-osaa koska se ei enää lukkiudu paikoilleen. Johan keitin on siellä ollutkin kaksi päivää...
Facebookissa sain haasteen jossa pitäisi etsiä positiivisia asioita elämästään ja tänään taidan jättää haasteen väliin. Tänään ei tunnu löytyvän mitään positiivista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti