Viikonlopun odotusta

Perjantaiaamu on alkanut meillä todella leppoisasti.  Nukuttiin nti Tättähäärän kanssa pitkään, syötiin aamupala hitaasti ja rauhallisesti. Sen jälkeen laitettiin pyörimään Pieni merenneito ja katsottiin elokuvaa yöpuvussa. Vasta sen jälkeen oli keittiön siivouksen vuoro.  Jälleen kerran mietin miten onnellinen ihminen olenkaan kun saan viettää tällaisia rauhallisia aamuja kotona. Ei ole kiire mihinkään vaan voidaan vaan olla tekemättä varsinaisesti mitään.  Varhaiskasvatuksesta puhutaan paljon ja korostetaan sitä miten jokaisen lapsen pitäisi päästä varhaiskasvatuksen piiriin jo hyvin pienenä. En tiedä onko se niin välttämätöntä.  En ole kasvatuksen ammattilainen vaan pelkkä äiti. Uskon että ns. terve lapsi oppii kyllä asioita ihan kotona arkea ja juhlaa elämällä.  Ryhmässä olemista harjoitellaan kerhoissa ja harrastuksissa.  Vaikka ollaan kotona niin en minä neitiä neljän seinän sisällä koko aikaa pidä. Hän käy seurakunnan kerhossa 2 tuntia viikossa, liikuntakerhosssa tunnin ja muskarissa käydään yhdessä. MLL:n perhekahvilassa käydään myös joten neiti tapaa kyllä ikäisiään ja pystyy luomaan kaveruussuhteita. Oman ikäiseni ovat jo mummoja mutta tuolla perhekahvilassa olen tutustunut "nuoriin" äiteihin ja koskaan en ole tuntenut että en kuulu äitien joukkoon. Paljon vanhempi olen mutta ei haittaa.  Sieltä on Tättähäärä löytänyt kavereita ja olenpa jopa uskaltanut avata suuni ja pyytää toisilta äideiltä lastenhoitoapua kun olen sitä tarvinnut. Vastaavasti olen tarjonnut omaa apuani ja ollut iloinen kun apu on otettu vastaan. 

Vaikka haluan hoitaa lapset kotona niin ymmärrän kyllä että joissakin tilanteissa päivähoito on tarpeen. Esikoinen meni perhepäivähoitoon 2 vuotiaana kun menin töihin kodin ulkopuolelle. Hoidossa hän ennätti olla 1,5 vuotta. Siinä vaiheessa perhe kasvoi ja esikoinen jäi kotiin minun ja vauvan seuraksi. Esikoinen olikin kotona eskari-ikään saakka, kävi vain seurakunnan kerhossa kerran viikossa. Kun esikoinen meni eskariin oli seuraava lapsi 3v ja hän meni kuntoutukselliseen hoitoon päiväkotiin. Tätä kapinoin pitkään mutta lopulta ymmärsin lääkärin sanat; lapsi tarvitsee niin paljon kuntoutusta ja kun hän on avun piirissä päivällä niin minä saan olla vain äiti.  Näinhän se menee, on todella mukavaa olla "vain" äiti ja keskittyä siihen rooliin.  Seuraavan kerran perhe kasvoi kun kaksi vanhinta oli jo koulussa. Nyt ei tullut vauvaa vaan 4 vuotias. Vuoden verran oltiin kotona ja sitten tarvittiin taas päiväkodin apua kuntoutukseen. Tässä vaiheessa en enää kapinoinut vaan huokaisin helpotuksesta.  Tässä vaiheessa olin jo yksinhuoltaja ja elämä tämän erityislapsen kanssa oli aika raskasta. Lapsi olikin päiväkodissa viisi päivää viikossa ja koko päivän.  Näin minulle jäi edes hetki omaa aikaa ja kun koululaiset tuli koulusta niin jäi aikaa myös heille eikä koko aika mennyt tämän "vilkastuksen" perässä juoksemiseen.  Tämän kokemuksen jälkeen olen aina yrittänyt muistaa että lapset ovat yksiköitä ja jokaista ei voi hoitaa samalla tavalla.  Tällä hetkellä tuntuu että pystyn ja jaksan hoitaa Tättähäärän kotona mutta aika näyttää mitä eteen tuleen. Kolmen vuoden päästä viimeistään tyttö lähtee eskariin ja siitä se koulutie sitten alkaakin.  Jotenkin hullulta tuntuu ajatella että minulla on vielä edessä vanhempainiltoja pitkälle tulevaisuuteen. Eilen illalla istuin yli 2 tuntia lukion vanhempainillassa ja ensi viikolla on edessä peruskoulun vanhempainilta.

Viikonloppu onkin taas lapsia täynnä sillä kohta lähden hakemaan vierailevat tähdet viikonlopuksi. Siellä tyttö jo odottaakin kuumeisesti milloin meille pääsee.  Tuntuu ihan uskomattomalta miten tärkeiksi nuo tukilapsetkin voivat muodostua kun heidän kanssaan elää useita vuosia. Ja varsinkin meidän tapauksessa kun se yhteiselämä aloitettiin ihan vauvan kanssa. Ja eihän isovelikään ollut kuin vähän yli 2v. He ovat omalla tavallaan osa meidän perhettä ja tukilapset ovatkin monesti ihmetelleet miksi heidän kuviaan ei ole seinällä. Olen "lohduttanut" heitä että en ole vielä ennättänyt laittaa ja eihän siellä ole Tättähääränkään kuvaa eikä Tättähäärän iskän.  Selitys on kyllä tottakin sillä valokuvaprojektini on vasta vuodessa 2010. 

Vaikka lapsipainotteista tämä elämä onkin niin siellä mummolassa ovat mummo ja pappa. Sinne on pian suunnistettava ja hommattava ruuat viikonlopuksi. Monesti olen miettinyt että mummo ei varmaan enää osaa puhelinta käyttää mutta onneksi olin väärässä. Eilen aamulla klo 7.30 tuli soitto ja mummo hädissään ilmoitti ettei saa ulko-ovea auki.  Jostain kumman syystä ulko-ovi on nyt mennyt sellaiseksi ettei mummon voimilla sitä auki saada. Joten ei auttanut muu kuin hypätä autoon ja käydä ulko-ovi aukaisemassa. Kotipalvelussa on kyllä avain mutta ei kotipalvelun väki sitä mukanaan kuljeta. Soitin eilen kiinteistöjen hoitajalle ja pyysin tekemään jotain ovelle. Viisainta olisi antaa oven olla auki mutta siihen ei mummolan väki suostu. Ehkä parempi niin, eihän sitä koskaan tiedä kuka yöllä huoneistoon tulee.

Treffit muistihoitajan kanssa

Tänään oli isälläni ja muistihoitajalla treffit. Kävin papan hakemassa ja kun lähdettiin ajamaan niin pappa muisti ettei hän ottanut sahaa mukaansa. Mietti siinä sitten että miten hän työt tekee kun saha on kotona. Sanoin että et sinä nyt sahaa tarvitse.  Isäni on ollut joskus muinoin metsuri ja paljon niitä aikoja muistellut. Saha taisi tulla mieleen noista ajoista.  Ajettiin terveyskeskuksen pihaan ja heti tuli kommentti: Lääkäriinkö sinä minut vietkin.  En vie, käydään tapaamassa muistihoitajaa.  Minusta oli yllättävää tuo että tunnisti heti paikan kun ulko-oven eteen ajoin.  Muistihoitaja on aivan ihana ihminen ja siellä käynti piristi taas meitä molempia. Mitään muistitestejä ei papalle enää tehdä koska ei niistä ole mitään hyötyä. Vuosi sitten testeistä sai 19 pistettä eli ei kovin paljon. Nyt ei enää näkisikään tehtäviä tehdä koska näkö on niin olematon. Juteltiin arjesta ja sen sujumisesta. Loppupäätelmäksi tuli että mihinpä pappa enää sitä muistia tarvitseekaan.  Osaa liikkua omassa kodissa, käy vessassa, pystyy syömään itse. Mummo auttaa vaatteet päälle kun aamuisin ei muista mihin illalla on vaatteet jättänyt. Öisin on levottomuutta mutta toisaalta mitä sen on väliä. Toki äidin jaksamisesta kyseltiin ja sitä mietittiin. Lääkityksen muuttamista ei edes mietitä; muistilääke (nimeä en nyt muista) ja Exelon-laastari saavat riittää. Tuota laastaria on vielä vahvempaa versiota jos tarve vaatii.  Pappa itse sanoi olevansa ihan tyytyväinen elämäänsä ja sehän on tärkeintä.  Muistihoitajan luota kotiin lähti ihan tyytyväinen vanha mies.

Tänään meillä on juhlapäivä; meidän lukiolainen täyttää 16 vuotta.  Minä puhunkin aina että 27.10.1999 tapahtui pieni Ihme. Syntyi pienenpieni vauva joka pienuudestaan huolimatta sinnitteli elää. Minun ja Ihmeen tiet kohtasivat 29.2.2000 kun tapasimme toisemme sairaalan teho-osastolla. Miten kädet vapisivatkaan kun nostin Ihmeen syliini. Eihän hän enää pieni ollut vaan ihan normaalin vastasyntyneen kokoinen vauva.  Tuosta päivästä lähtien olemme yhteistä taivalta kulkeneet. Paljon on näihin vuosiin mahtunut, niin iloa kuin suruakin.  Kun katsoo kuvaa joka on otettu 16 vuotta happikaapin läpi niin ei todellakaan voi tunnistaa sitä kaunista nuorta naista joka meidän kodissamme asuu.  Muistan ikuisesti lääkärin sanat kun hän toivotti onnea kotiin lähtiessä: Teillä tulee olemaan pitkä ja raskas tie edessä.  Sama lääkäri sanoi muutama vuosi sitten; Sinä olet tehnyt ihmeitä aikaan tämän lapsen kanssa. Pyörätuoliin ennustettu tyttö kävelee omin jaloin ja pärjää elämässä ihan samalla tavalla kuin muutkin ikäisensä.  Näin tyttö tekeekin.  Paljon onnea rakas tyttäreni!

Pieni irtiotto

Nyt on irtiotto arjesta takana ja täytyy sanoa että oli erittäin onnistunut vuorokausi. Perjantaina päästiin lähtemään reissuun jo hyvissä ajoin. Ajettiin suoraan hotelliin ja majoituttiin. Iloinen yllätys odotti hotellihuoneessa sillä en muistanut että olin varannut huoneen jossa on pienen pieni sauna. Joten ajastettiin sauna ja lähdettiin syömään.  Ruokailtiin pitkän kaavan mukaan ja sieltä sitten suoraan Johanna Kurkelan konserttiin.

Konsertti oli elämys tällaiselle maalaismammalle. Olen aina tykännyt Kurkelasta ja vaikka konserttisali oli täynnä niin minusta tuntui että Kurkela laulaa vain minulle. Musiikki ja ennen kaikkea laulujen sanat veivät mennessään.  Konsertti meni niin syvälle minuun että vielä unessakin koin kaikenlaisia seikkailuja konsertin tiimoilta.  Kaikki kappaleet sykähdyttää mutta Rakkauslaulu on edelleen ylitse muiden. Jos me kihlattuni kanssa vielä joskus naimisiin menemme niin luultavasti kirkossa tai ainakin hääjuhlassa kuuluu Rakkauslaulu. Ja toivon että sen esittää esikoiseni.  Hän on esittänyt eräässä koulun juhlassa minulle kappaleen Rentunruusu joten nyt voisi olla rakkauslaulun vuoro.

Lauantaina luovutimme hotellihuoneen ja ajelimme kaupungille.  Teimme kirpparikierroksen ja mukaan ei kyllä mitään ihmeempää tarttunut. Yksi jouluinen kahvipurkki sillä eihän jouluun ole enää pitkä aika.  Jotain muumia löytyi sitten kaupasta; kahvilusikka Talviuni. Muki ja kulho on joten olihan nyt lusikka ostettava.  Ensimmäiset joululahjatkin ostin; nti Tättähäärä ja vieraileva neitokainen saavat prinsessayökkärit.  Joka joulu ostan lapsille uudet yökkärit ja tänä jouluna olen ajoissa sillä tarjonta vähenee mitä lähemmäksi joulua mennään.

Kotijoukot olivat pärjänneet täällä paremmin kuin hyvin. Nti Tättähäärä kyselikin että mitä te täällä teette kun lauantaina iltapäivällä kotiin ajelimme. Olisi kuulemma halunnut olla vielä yhden yön omien kavereiden kanssa.  Mutta kotiin tultiin kuitenkin.

Tuollaiset pienetkin irtiotot tekevät kyllä hyvää. Loppujen lopuksi ne eivät edes vaadi kummoisia järjestelyjä, vain sen että viitsii pyytää lapsenvahtia ja lähteä.  Nyt pitää taas keskittyä arkeen.  Tänään kävin hammashoitajalla ja huomenna mennään papan kanssa tapaamaan muistihoitajaa. Enää ei papalle muistitestejä tehdä vaan käydään pelkästään näyttäytymässä ja hoitaja vähän pappaa ja minua jututtaa.

Syysväsymys

Tänä syksynä minua vaivaa ihme syysväsymys.  Tekemättömiä hommia on vaikka kuinka paljon mutta en saa itsestäni puristettua intoa niiden tekemiseen. Ikkunat jäi keväällä pesemättä ja niin ne näyttää nytkin jäävän. Ostin jo uudet verhotkin tupakeittiöön ja kuvittelin saavani verhoista uutta potkua ikkunanpesuun mutta ei näytä löytyvän.  Voisin toki tilata ikkunanpesun jostain firmasta mutta jääköön kevääseen. Kyllähän ne uudet verhot voi ripustaa myös likaisiin ikkunoihin. Ja kohtahan on niin pimeää ettei lika näy.  Paljon muutakin tekemätöntä hommaa löytyy, jopa viime viikon pestyt pyykit ovat "vierashuoneen" sohvalla. Ne pitäisi laskostaa ja laittaa kaappeihin.  Ihan sellaisen perusarjen pyöritän mutta en yhtään enempää. Pakko olisi vähän ryhdistäytyä ja innostua hommiin. Jotenkin tämä elämä sujuu nyt tasaisesti, hyvä niin.  Johtuneeko väsymys siitä, voi olla. Tietyn väliajoin kaipaisin eräänlaista säpinää elämään. Vanhusten osalta en sitä kaipaa mutta tässä omassa elämässä ja lähinnä työssäni voisi tapahtua jotain uutta. Mutta uusi perhehoitolaki takaa sen ettei mitään tapahdu.  Ja tietyssä sijaishuoltoyksikössä olen mustalla listalla ja minun elämää seurataan varmaan suurennuslasin kanssa. Joten työrintamalla ei mitään uutta odotettavissa ja se ehkä saa aikaan tämän väsymyksen. Samalla tuntee olevansa oikeastaan aika tarpeeton. Vaikka itsestä tuntuu että olisi voimia ja intoa vielä vaikka mihin työsaralla niin laki ja sos.työntekijät estävät sen.

Koululaiset oli viime viikon lomalla ja vietimme oikein laiskan loman. Heti loman alussa kävimme tapaamassa nti Tättähäärän mummoa ja viivyimme reissulla kaksi yötä.  Lomalla vietimme myös tyttöjen päivää ja meidän talon kaikki kolme tyttöä vietti päivän kaupungissa. Yksi sai naamaansa metallia ja nuorimmainen prinsessamekkoja.  Äiti ei saanut reissulla mitään muuta kuin mahansa täyteen pitsaa. Rahapussi kyllä tyhjeni oikein mukavasti. Mutta viis siitä kun mukavaa oli.  Vastarannan kiiski (kutosluokkalainen) sai viettää päivän ihan itsekseen ja nautti elämästään kun sai tehdä mitä halusi. Mitä nyt muutaman kerran soitti minulle ja kysyi lupaa tekemisiin.

Tänään alkoi arki; koululaiset koulussa ja me perhekahvilassa. Illalla vielä Tättähäärn ja Vastarannan kiiskin liikuntakerho. Ennen sitä pitäisi saada koneellinen pyykkiä kuivumaan ja jospa saisin sen sohvan tyhjäksi. Perjantaina sen on oltava tyhjä kun esikko saapuu kotiin.  Perjantaita odotankin innolla. Lähdetään viettämään parisuhdeaikaa; Johanna Kurkelan konsertti ja sen jälkeen hotelliyö. 

Muista pyhittää lepopäivä

Lapsuudenkodissani sunnuntai oli hyvin arvokas päivä ja silloin ei tehty oikeastaan mitään. Minulle korostettiin aina miten tärkeää on pyhittää lepopäivä. Omassa elämässäni olen yrittänyt tätä toteuttaa mutta en ole siinä täysin onnistunut. On aina pyykkiä ja kaikenlaista kotityötä jota pitää myös sunnuntaisin tehdä. Mutta olen "keskustellut" tästä  korkeimpien voimien kanssa ja olen saanut Taivaan Isältäni luvan tähän kaikkeen. Hän tietää että en häntä pilkatakseni hommia teen vaan ihan siitä yksinkertaisesta syystä että arki pyörisi sujuvasti.  Tänään kyllä nukuttiin nti Tättähäärän kanssa 10.30 saakka ja tuntuukin ettei saatu päivässä mitään aikaan kun noin pitkään nukuttiin. Mutta oli kyllä tosi mukava nukkuakin.

Eilen kävin sanomassa heipat pienille mummotettavilleni. Olen saanut kunnian olla heidän mummonsa 1,5 vuotta ja nyt he muuttavat äidin kanssa kaus pois.  Äidin kanssa meillä on yhteinen tytär ja olemme tunteneet toisemme yli 15 vuotta. Siitä johtuen pieni pelko sydämessä tulevaisuuden suhteen. Pienet ihmiset ovat rakkaita ja toivon sydämestäni heille kaikkea hyvää.  Lupasin että ensi kesänä näemme. Toivottavasti näin tapahtuu. Pienten ihmisten puolesta täytyy nyt rukoilla entistä enemmän ja pyytää heille Jumalan siunausta.  Rakkaita ja tärkeitä ovat vaikka mitään biologista yhteyttä meillä ei ole.

Kotiin sain tänään isonpojan. Viikon toppi täällä ja asuu sen ajan kotona. Toivottavasti poika ei työssöoppiessaan kohtaan kovin raakoja asioita. Mutta jos kohtaa niin ne ovat sitä työtä jota hän ehkä tulevaisuudessa tekee työkseen. Ei elämä ole vaaleanpunaista unelmaa jossa tapahtuu vain ihania ja mukavia asioita.