Tänään oli isälläni ja muistihoitajalla treffit. Kävin papan hakemassa ja kun lähdettiin ajamaan niin pappa muisti ettei hän ottanut sahaa mukaansa. Mietti siinä sitten että miten hän työt tekee kun saha on kotona. Sanoin että et sinä nyt sahaa tarvitse. Isäni on ollut joskus muinoin metsuri ja paljon niitä aikoja muistellut. Saha taisi tulla mieleen noista ajoista. Ajettiin terveyskeskuksen pihaan ja heti tuli kommentti: Lääkäriinkö sinä minut vietkin. En vie, käydään tapaamassa muistihoitajaa. Minusta oli yllättävää tuo että tunnisti heti paikan kun ulko-oven eteen ajoin. Muistihoitaja on aivan ihana ihminen ja siellä käynti piristi taas meitä molempia. Mitään muistitestejä ei papalle enää tehdä koska ei niistä ole mitään hyötyä. Vuosi sitten testeistä sai 19 pistettä eli ei kovin paljon. Nyt ei enää näkisikään tehtäviä tehdä koska näkö on niin olematon. Juteltiin arjesta ja sen sujumisesta. Loppupäätelmäksi tuli että mihinpä pappa enää sitä muistia tarvitseekaan. Osaa liikkua omassa kodissa, käy vessassa, pystyy syömään itse. Mummo auttaa vaatteet päälle kun aamuisin ei muista mihin illalla on vaatteet jättänyt. Öisin on levottomuutta mutta toisaalta mitä sen on väliä. Toki äidin jaksamisesta kyseltiin ja sitä mietittiin. Lääkityksen muuttamista ei edes mietitä; muistilääke (nimeä en nyt muista) ja Exelon-laastari saavat riittää. Tuota laastaria on vielä vahvempaa versiota jos tarve vaatii. Pappa itse sanoi olevansa ihan tyytyväinen elämäänsä ja sehän on tärkeintä. Muistihoitajan luota kotiin lähti ihan tyytyväinen vanha mies.
Tänään meillä on juhlapäivä; meidän lukiolainen täyttää 16 vuotta. Minä puhunkin aina että 27.10.1999 tapahtui pieni Ihme. Syntyi pienenpieni vauva joka pienuudestaan huolimatta sinnitteli elää. Minun ja Ihmeen tiet kohtasivat 29.2.2000 kun tapasimme toisemme sairaalan teho-osastolla. Miten kädet vapisivatkaan kun nostin Ihmeen syliini. Eihän hän enää pieni ollut vaan ihan normaalin vastasyntyneen kokoinen vauva. Tuosta päivästä lähtien olemme yhteistä taivalta kulkeneet. Paljon on näihin vuosiin mahtunut, niin iloa kuin suruakin. Kun katsoo kuvaa joka on otettu 16 vuotta happikaapin läpi niin ei todellakaan voi tunnistaa sitä kaunista nuorta naista joka meidän kodissamme asuu. Muistan ikuisesti lääkärin sanat kun hän toivotti onnea kotiin lähtiessä: Teillä tulee olemaan pitkä ja raskas tie edessä. Sama lääkäri sanoi muutama vuosi sitten; Sinä olet tehnyt ihmeitä aikaan tämän lapsen kanssa. Pyörätuoliin ennustettu tyttö kävelee omin jaloin ja pärjää elämässä ihan samalla tavalla kuin muutkin ikäisensä. Näin tyttö tekeekin. Paljon onnea rakas tyttäreni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti