Perjantaiaamu on alkanut meillä todella leppoisasti. Nukuttiin nti Tättähäärän kanssa pitkään, syötiin aamupala hitaasti ja rauhallisesti. Sen jälkeen laitettiin pyörimään Pieni merenneito ja katsottiin elokuvaa yöpuvussa. Vasta sen jälkeen oli keittiön siivouksen vuoro. Jälleen kerran mietin miten onnellinen ihminen olenkaan kun saan viettää tällaisia rauhallisia aamuja kotona. Ei ole kiire mihinkään vaan voidaan vaan olla tekemättä varsinaisesti mitään. Varhaiskasvatuksesta puhutaan paljon ja korostetaan sitä miten jokaisen lapsen pitäisi päästä varhaiskasvatuksen piiriin jo hyvin pienenä. En tiedä onko se niin välttämätöntä. En ole kasvatuksen ammattilainen vaan pelkkä äiti. Uskon että ns. terve lapsi oppii kyllä asioita ihan kotona arkea ja juhlaa elämällä. Ryhmässä olemista harjoitellaan kerhoissa ja harrastuksissa. Vaikka ollaan kotona niin en minä neitiä neljän seinän sisällä koko aikaa pidä. Hän käy seurakunnan kerhossa 2 tuntia viikossa, liikuntakerhosssa tunnin ja muskarissa käydään yhdessä. MLL:n perhekahvilassa käydään myös joten neiti tapaa kyllä ikäisiään ja pystyy luomaan kaveruussuhteita. Oman ikäiseni ovat jo mummoja mutta tuolla perhekahvilassa olen tutustunut "nuoriin" äiteihin ja koskaan en ole tuntenut että en kuulu äitien joukkoon. Paljon vanhempi olen mutta ei haittaa. Sieltä on Tättähäärä löytänyt kavereita ja olenpa jopa uskaltanut avata suuni ja pyytää toisilta äideiltä lastenhoitoapua kun olen sitä tarvinnut. Vastaavasti olen tarjonnut omaa apuani ja ollut iloinen kun apu on otettu vastaan.
Vaikka haluan hoitaa lapset kotona niin ymmärrän kyllä että joissakin tilanteissa päivähoito on tarpeen. Esikoinen meni perhepäivähoitoon 2 vuotiaana kun menin töihin kodin ulkopuolelle. Hoidossa hän ennätti olla 1,5 vuotta. Siinä vaiheessa perhe kasvoi ja esikoinen jäi kotiin minun ja vauvan seuraksi. Esikoinen olikin kotona eskari-ikään saakka, kävi vain seurakunnan kerhossa kerran viikossa. Kun esikoinen meni eskariin oli seuraava lapsi 3v ja hän meni kuntoutukselliseen hoitoon päiväkotiin. Tätä kapinoin pitkään mutta lopulta ymmärsin lääkärin sanat; lapsi tarvitsee niin paljon kuntoutusta ja kun hän on avun piirissä päivällä niin minä saan olla vain äiti. Näinhän se menee, on todella mukavaa olla "vain" äiti ja keskittyä siihen rooliin. Seuraavan kerran perhe kasvoi kun kaksi vanhinta oli jo koulussa. Nyt ei tullut vauvaa vaan 4 vuotias. Vuoden verran oltiin kotona ja sitten tarvittiin taas päiväkodin apua kuntoutukseen. Tässä vaiheessa en enää kapinoinut vaan huokaisin helpotuksesta. Tässä vaiheessa olin jo yksinhuoltaja ja elämä tämän erityislapsen kanssa oli aika raskasta. Lapsi olikin päiväkodissa viisi päivää viikossa ja koko päivän. Näin minulle jäi edes hetki omaa aikaa ja kun koululaiset tuli koulusta niin jäi aikaa myös heille eikä koko aika mennyt tämän "vilkastuksen" perässä juoksemiseen. Tämän kokemuksen jälkeen olen aina yrittänyt muistaa että lapset ovat yksiköitä ja jokaista ei voi hoitaa samalla tavalla. Tällä hetkellä tuntuu että pystyn ja jaksan hoitaa Tättähäärän kotona mutta aika näyttää mitä eteen tuleen. Kolmen vuoden päästä viimeistään tyttö lähtee eskariin ja siitä se koulutie sitten alkaakin. Jotenkin hullulta tuntuu ajatella että minulla on vielä edessä vanhempainiltoja pitkälle tulevaisuuteen. Eilen illalla istuin yli 2 tuntia lukion vanhempainillassa ja ensi viikolla on edessä peruskoulun vanhempainilta.
Viikonloppu onkin taas lapsia täynnä sillä kohta lähden hakemaan vierailevat tähdet viikonlopuksi. Siellä tyttö jo odottaakin kuumeisesti milloin meille pääsee. Tuntuu ihan uskomattomalta miten tärkeiksi nuo tukilapsetkin voivat muodostua kun heidän kanssaan elää useita vuosia. Ja varsinkin meidän tapauksessa kun se yhteiselämä aloitettiin ihan vauvan kanssa. Ja eihän isovelikään ollut kuin vähän yli 2v. He ovat omalla tavallaan osa meidän perhettä ja tukilapset ovatkin monesti ihmetelleet miksi heidän kuviaan ei ole seinällä. Olen "lohduttanut" heitä että en ole vielä ennättänyt laittaa ja eihän siellä ole Tättähääränkään kuvaa eikä Tättähäärän iskän. Selitys on kyllä tottakin sillä valokuvaprojektini on vasta vuodessa 2010.
Vaikka lapsipainotteista tämä elämä onkin niin siellä mummolassa ovat mummo ja pappa. Sinne on pian suunnistettava ja hommattava ruuat viikonlopuksi. Monesti olen miettinyt että mummo ei varmaan enää osaa puhelinta käyttää mutta onneksi olin väärässä. Eilen aamulla klo 7.30 tuli soitto ja mummo hädissään ilmoitti ettei saa ulko-ovea auki. Jostain kumman syystä ulko-ovi on nyt mennyt sellaiseksi ettei mummon voimilla sitä auki saada. Joten ei auttanut muu kuin hypätä autoon ja käydä ulko-ovi aukaisemassa. Kotipalvelussa on kyllä avain mutta ei kotipalvelun väki sitä mukanaan kuljeta. Soitin eilen kiinteistöjen hoitajalle ja pyysin tekemään jotain ovelle. Viisainta olisi antaa oven olla auki mutta siihen ei mummolan väki suostu. Ehkä parempi niin, eihän sitä koskaan tiedä kuka yöllä huoneistoon tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti