Niitä näitä

Viikko on kulunut edellisestä postauksesta.  Monesti olen yrittänyt jotain kirjoittaa mutta pää on niin täynnä kaikenlaista etten saa mitään järkevää kirjoitettua.  Aina pitää muistaa myös se etten kirjoita mitään sellaista mistä ei saa kirjoittaa. Ja sehän se hankaloittaa tätä blogin pitämistä. Olisi niin paljon sellaista jota olisi periaatteessa hyvä jakaa  ja ehkä siitä blogin välityksellä keskustellakin mutta kun ei saa.

Viimeksi kirjoitin että mummolassakin kaikki hyvin.  Hyvin ja hyvin, miten sen nyt ottaa. Lauantaina oli kotipalvelu lähettänyt papan päivystykseen kun ei pysynyt pystyssä ja oli muutenkin sekava. Minä satuin olemaan sirkuskoulussa lasten kanssa ja puhelin kotona joten taksilla laittoivat papan menemään. Soittelin sitten päivystykseen ja sieltä oli pappa juuri lähdössä kotiin. Terve ja hyvässä kunnossa oleva papparainen, ei mitään syytä jättää osastolle.  Vielä sunnuntaina kotipalvelun työntekijä soitti ja sanoi olevan huolissaan. Pelkää että pappa kaatuu ja lonkka murtuu.  Mutta mitäs teet kun mihinkään ei oteta vastaan. Tuo aamuinen sekavuus on varmaan sitä että pappa valvoo yöt ja nukahtaa aamulla juuri ennen kuin kotipalvelu tulee aamukäynnille. Päivät pappa nukkuu, nousee vain syömään ja vessaan. Onneksi käy vielä itse vessassa eikä ole tarvinnut vaippoihin siirtyä. Mutta sekin aika tulee varmaan eikä siihen välttämättä ole enää pitkä aika.  Tänään taas piipahdin mummolassa ja aina on huono omatunto siitä ettei siellä oikein ennätä istua. Joka kerta yritän kuitenkin hetken keinutuolissa istahtaa ja muutaman sanan vaihtaa. Vaikka eihän niitä puheenaiheitakaan enää kauheasti ole. Jotenkin mummolan väki on niin ulkona tästä elämästä ettei osaa oikein mistään keskustella.

Viikonloppuna oli taas eläväistä elämää kun tukilapset oli meillä. Tuollaisten pienten ihmisten kanssa on niin mukava touhuta kaikenlaista. Lauantaina olimme mukana MLL:n retkellä ja tutustuimme luomukarjatilan elämään.  Myös sirkuskoulu on lauantaisin ja sinne tukarit lähtevät aina mielellään meidän mukaan. Sunnuntaina kävimme Mimmien konsertissa. Pitäähän lapsille vähän kulttuuriakin järjestää. Tukilapset ovat käyneet meillä 2,5 vuotta ja on ollut ilo kasvaa heidän mukanaan. Pienestä vauvatytöstä on kasvanut omaehtoinen 3 vuotias. Pian 5v täyttävä poika on myös kasvanut ja tullut jo isoksi pojaksi jolta on jo ensimmäinen hammas lähtenyt. Toivottavasti saamme kulkea heidän rinnallaan vielä pitkään.

Kutosluokkalaisen kanssa olen taistellut läksyistä ja eilen panoi pinna lopullisesti. Eihän se pojan syy ole ettei opi mutta kun en aina ole vakuuttunut siitä että eikö opi vai eikö halua oppia.  Samalla manasin tämän integraation sinne missä pippuri kasvaa.  Meidän kunnassa integraatio on otettu todella kirjaimellisesti ja kaikki erityisoppilaat ovat yleisopetuksessa. Toki jotain on mukautettu ja yksilöllisestetty mutta yleisopetuksessa ovat. Koulunkäynninohjaajia on muutama ja ei heitä joka luokkaan riitä.  Vanhanaikainen varmaan olen mutta mielestäni pienryhmät ja jopa erityiskoulut ovat joissakin tilanteissa tarpeellisia.  Integraation tarkoitushan on ettei ketään lokeroida eikä syrjäydy muista erilaisuutensa takia mutta kyllä se erilaisuus voi syrjäyttää siitä huolimatta vaikka samassa luokassa ja koulussa ollaan. Ei kutosluokkalaisella ole kavereita koska sosiaaliset taidot on mitä on.  Kiusaamista kyllä riittää ja siitä on taas koko syksy koulun kanssa keskusteltu. Kaikki alkaa olla taas siinä pisteessä että otan suoraan yhteyttä kiusaajien kotiin.  Joskus suora yhteys auttaa, ei aina.  Poika ei aina enää edes puhu että on kiusattu ja eilisenkin kiusaamisen sain tietää kun luokanope soitti minulle. Kiusaamista on varmaan aina ollut mutta olen ehkä niin vanha etten sitä muista omilta kouluajoiltani.

Elämän pieniä iloja

Kun elämä koostuu pelkästä kotoilusta ja hoivatyöstä niin arjen ilotkin ovat loppujen lopuksi aika pieniä.  Tänään olen menossa kampaajalle ja odotan sitä innolla. Tukka on harmaantunut, edellisestä värjäyksestä jo aikaa. Myös leikkaus on kasvanut ylipitkäksi ja on jo todellakin aika siistiytyä.  Kutosluokkalaisella koulua yhteen ja hän jää lapsenvahdiksi kampaajakäynnin ajaksi. Iloitsen myös siitä että voin luottaa poikaan niin paljon että uskallan jättää hänet kotiin kahdestaan nti Tättähäärän kanssa.

Kolmas ilonaihe on se että lokakuun lopussa olemme menossa viettämään parisuhdeaikaa. Liput Johanna Kurkelan konserttiin on jo kalenterin välissä ja eilen varasin hotellihuoneen. Miniä lupasi että he voivat ajella tänne ja pääsemme pitkästä aikaa viettämään iltaa ja yötä ihan kahdestaan. Edellisen kerran olimme yötä kahdestaan poissa kotoa maaliskuussa kun juhlimme mieheni synttäreitä. Haaveilimme että elokuussa olisimme päässeet yhdessä hemmottelemaan itseämme sillä olemme olleet nyt 5 vuotta kihloissa.  Ja onhan meillä juhlavuosi sillä olemme yhdessä 100 vuotta vanhoja. Joten tuo lokakuun reissu on kyllä iloinen asia.  Parisuhdetta on hyvä välillä hoitaa ja viettää aikaa ihan kahdestaan.  Nykyään yhteiset saunahetketkin ovat jääneet kun ipanat tykkää saunoa ja työntyvät mukaan.  Me emme ole miehen kanssa koskaan varsinaisesti viettäneet aikaa kahdestaan sillä hän hyppäsi mukaan tähän oravanpyörään ilman mitään seurusteluja ym. Perhe on nyt kasvanut ja välillä tuntuukin että "ikuisen poikamiehen" on vähän vaikea tätä kaikkea käsittää.  Nyt on tullut myös selvästi esille se että kyllä se "oma" lapsi on aina oma lapsi. Minullahan oli kolme lasta ennestään ja nyt meillä on tämä "yhteinen" nti Tättähäärä.   Tättähäärä on iskän tyttö ja monesti kutosluokkalainen kokee karvaan pettymyksen kun ei pääsekään hommiin mukaan vaan Tättähäärä onkin se joka lähtee iskän mukaan.  Nämä ovat vaikeita asioita ja yritän siinä välissä toimia erotuomarina ja "tulkkina". 

Iloinen pitää olla myös siitä että mummolassa on kaikki periaatteessa hyvin. Mitään akuuttia ei näyttäisi olevan ilmassa. Myös kotona on sellainen tavallinen härdelli, ei mitään uutta ja ihmeellistä.  Arki sujuu ja elämä hymyilee.

Kotoilua

Harmaata, kosteaa ja lentäviä lehtiä sekä havunneulasia.  Näistä on tämä syksyinen viikonloppu tehty. Piha on saateltu talvikuntoon, tosin lehtien haravointia riittää vielä pitkälle syksyyn. Mutta muuten kaikki on valmista ja toivon ensilumen tervetulleeksi. Kynttilälyhdyt otettu esiin varastosta ja laitettu pihamaata valaisemaan. Kanervat ja callunat ovat löytäneet tiensä ulkoruukkuihin ja nyt vain odotamme talven tuloa.

Blogeja lukiessa olen huomannut että kotoilu on nykypäivää. Minä olen  tietämättäni ollut muodikas jo pitkään. Viimeiset 19 vuotta olen enemmän ja vähemmän kotoillut.  Elämästä olen pyrkinyt tekemään mahdollisimman arkisen ja kiireettömän. Toki koulu ja muut aktiviteetit meidän arkea rytmittävät mutta muuten yritämme elää kiireettömästi ja itseämme kuunnellen.  Nyt se on aika helppoa kun koko perheen aktiviteetit on kasattu yhdelle viikonpäivälle. Toistaiseksi toimiva ratkaisu mutta saa nähdä mitä se on talvikeleissä. Toivottavasti sujuu sittenkin. Mummolan väki luo myös tiettyjä rutiineja meidän arkeen. Silloin kun mummolassa ei mitään kriisejä eikä mitään muuta ylimääräistä niin elämä on tosiaan aikamoista kotoilua. Minä tykkään ja nti Tättähääräkin tykkää.  Jää aika  prinsessaleikeille ja kyläilylle toisen prinsessan luona.  Paljon ulkoillaan ja ollaan vaan. Kotitöitä on tietysti pakko tehdä mutta niissäkin tehdään vain pakollinen.  Rästitöiden pino vaan kasvaa ja kasvaa.


Työpaikkaviihtyvyyttä voisi enemmän miettiä mutta en ole mikään sisustusihminen. Luen blogeja ja sisustuslehtiä mutta oma koti on mitä on.  Viikolla sain laitettua isonpojan huoneen eräänlaiseksi vierashuoneeksi. Poika ja miniä oli tulossa viikonlopuksi ja huone oli pyykinkuivaushuone. Sain sinne levitettävän sohvan (lukiolaisen huoneesta) mutta pöytä ja hylly olivat pojan entisiä. Telkkarille piti keksiä paikka ja sain hienon idean; nti Tättähäärän vaatelipasto siirrettiin vierashuoneeseen. Tähän asti se on ollut eteisessä. Kyllähän pikkuneiti omasta huoneesta jo haaveilee mutta saa vielä nukkua meidän aikuisten kanssa samassa. Isopoika tulee pian työssäoppimisjaksolle tänne ja tarvitsee huonetta. Ensin on viikon ja seuraava toppi onkin jo useamman viikon ajan.  Tupakeittiöön kävin ostamassa uudet verhot ja toivon että ne antaisivat minulle intoa ikkunanpesuun.  Kun on jatkuvasti kotona on todella helppo siirtää hommia tuota tuonnemmaksi. Joskus ne on sitten kuitenkin tehtävä, ei niistä päästä yli eikä ympäri.

Sumuinen tiistai

Tänään on ollut kovin harmaa ja sumuinen sää. Syksyn tuntua on ilmassa ja pian on etsittävä lämpimämpää vaatetta ja käsineitä. Mutta ehkä huomenna tai ylihuomenna tai ensi viikolla. Jotenkin nyt en jaksa ajatella vaaterumbaa joka on taas edessä.

Äsken istuttiin nti Tättähäärän kanssa keittiönpöydän ääressä ja kirjoitettiin kirje. Tai minä kirjoitin ja neiti piirsi.  Koskaan aikaisemmin en ole tuollaista kirjettä kirjoittanut mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Ja tässä työssä kohtaa jos jonkinlaista tilannetta. Kirjeen kirjoittaminen oli kyllä mukavaa ja innoissaan neiti piirustuksiaan piirteli. Kirje ja piirustukset suljettiin kirjekuoreen jonka päälle kirjoitettiin vastaanottajan nimi ja "numero".  Iltapäivän kauppareissulla pistän kirjekuoren postilaatikkoon ja huomenna tai ylihuomenna se on vastaanottajalla. Tiedän miten iloiseksi hän kirjeestä tulekaan. Saa tietää että me emme ole häntä unohtaneet ja hän on meidän arjessa ja elämässä mukana vaikka ei nyt aikoihin nähdäkään.

Omat vanhempani ovat taas usein ajatuksissa ja en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Ensimmäisenä pitää varmaan soittaa avopalvelujohtajalle ja kysyä että onko hakemukseni palvelutalopaikasta kadonnut. Hakemuksen jätin viime marraskuussa ja mitään ei ole kuulunut. Joskus isä vaikuttaa ihan tässä hetkessä olevalta mutta kyllähän hän usein nukkuu. Nyt on kuulemma ruvennut riisuutumaan päivisin ja äiti sitten laittaa vaatteita takaisin hänen päälleen. Yöt ilmeisesti valvoo sillä eihän unta riitä kun päivät nukkuu.  Vanhukset tarvitsisivat niin paljon enemmän minun läsnäoloa mitä pystyn heille antamaan.  Mitään keskustelua ei synny kun äiti ei kuule juuri mitään ja isä ei osaa enää jutella. Elää siellä omassa maailmassaan. Nti Tättähäärä taitaa olla nykyään ainoa ihminen joka saa hymyn isäni kasvoille. Yhtenä päivänä isä jopa silitti tytön hiuksia, se nosti kyyneleet silmiini. 

Ruokahävikki

Viikon teemana on ollut ruokahävikki ja siitä on ollut useita lehtijuttujakin.  Jotenkin nuo lehtien ohjeet ruokahävikin lopettamiseksi ovat minusta jokaisen perheen arkipäivän elämää. Mutta ehkä nykypäivänä osa ihmisistä on tästä arjesta täysin vieraantunut ja heitä pitää opastaa jopa näin yksinkertaisessa asiassa.  Meille 60-luvulla syntyneille on nämä asiat "syötetty" jo äidin maidossa. Omat vanhempani ovat sodan kokeneet ja ehkä siitä syystä on aina oltu hyvin tarkkoja siitä että ruokaa ei ole saanut laittaa roskiin ja muutenkin on pitänyt elää säästeliäästi. Omassa keittiössäni olen tuota ruokahävikkiä karttanut aina. Ostan ruoka-aineita vain sen verran minkä tiedän varmasti tulevan syödyksi. Vaikka saisin kolme pakkausta kahden hinnalla niin en osta jos en ole vakuuttunut siitä että se kolmaskin pakkaus tulee syödyksi. Vaikka hintoja vertaan tarkasti niin ostan kalliimman jos meillä tykätään siitä enemmän kuin siitä halvemmasta. Näin varmistan että ruoka syödään eikä heitetä roskiin. Päivällistä pyrin laittamaan aina sen verran että siitä jää seuraavan päivän lounas minulle ja nti Tättähäärälle.  Näin helpotan arkea kun ei tarvitse tehdä kuin yksi lämmin ruoka. Toki lomilla meillä syödään kaksi lämmintä ateriaa päivässä mutta silloin pyrin siihen että edellispäivän päivällinen olisi seuraavan päivän lounas. Välillä lapset kapinoivat tätä ajattelua vastaan mutta olkoot syömättä jos ruoka ei maistu.  Kun perheessä on useampia lapsia ja nuoria niin eihän koskaan ole sellaista ruokaa josta kaikki tykkäisi. Mutta kaikkea on syötävä vaikka ei niin tykkäisikään. Pyrin siihen että jokainen saisi joskus sitä lempiruokaansa. 

Vaikka olen tarkka tuon hävikin suhteen ollutkin niin juuri tällä viikolla meillä meinaa tulla ruokahävikkiä. Torstaina alkoi linnunmetsästys ja puolisoni on innokas linnustaja. Keskiviikkona hän muisti että pakastimisessa on entisiä linnunlihoja ja ne pitää laittaa nyt ruuaksi. Leivinuuni lämpimään ja paistit yöksi uuniin. Meillä on nyt syöty lintupaistia, paistista tehtyä lihakeittoa ja vielä tänään on lounaalle lintupaistia.  Lapset alkavat olla kurkkua myöten täynnä lintuja sillä eivät oikein riistasta pidä. Jatkossakin riistaa riittää sillä sen verran paljon on näiden päivien aikana lintuja ja jäniksiä metsästetty että meillä syödään talvella usein riistan lihaa.  Eilen lupasin lapsille että haetaan pitsat paikallisesta ravintolasta ja niin tehtiin. Kaksi pitsaa, neljä henkeä ja suurin osa pitsoista edelleen syömättä. Jotenkin eivät vaan maistuneet joten pahoin pelkään että nuo pitsat jäävät syömättä ja syntyy ruoka hävikkiä.  Ehkä taas muistan jonkin aikaa että kannattaa tehdä se pitsa itse niin tulee varmasti syödyksi.

Sitä sun tätä

Päivät ja viikot vilahtavat ohi tosi nopeasti. Arki pyörii painollaan ja mikä parasta, mitään yllätyksiä arkeen ei ole viime aikoina tullut. Ellei yllätykseksi lueta sitä että varattu aika spirometriaan piti perua koska sairastuin flunssaan. Samoin aika lääkärille oli peruttava koska olin tarkoitus. Lääkärireissun tarkoituksena oli katsoa missä kunnossa minun astma on. Lääkitystä ym. ei ole tarkistettu varmaan 20 vuoteen joten nyt lienee jo aika. Toinen yllätys oli koululle suunnitellun palaverin peruminen koska keskussairaalan väki oli sairaana.  Opettajien kanssa sovittiin että palaveria ei pidetä sillä asiantuntijoiden paikallaolo olisi välttämätöntä. Joten odotellaan uutta palaveriaikaa, se tulee ehkä kuukauden kuluttua. 

Tällainen maalaismamma on tällä viikolla lukenut uutisotsikoita ja miettinyt maailman menoa. Pakolaiset on ollut kuuma aihe ja siihen minulla ei ole mitään kantaa. Eikä varmaan tarvitse ollakaan. Hallituksen esitys palkka-alennuksista ja lomista ei koske minua mutta olen kyllä täysillä pienipalkkaisten puolella joita nämä suunnitelmat koskettavat.  Omais- ja perhehoitoon hallitus on luvannut antaa rahaa 85 miljoonaa joten täytyyhän tämä raha jostain saada. On vain ikävää jos se tulee toisten palkkoja ja etuuksia alentamalla.  Omaishoitajat ovat kyllä vapaansa ansainneet, samoin perhehoitajat. Vanhuksia hoitavilla perhehoitajilla vapaa on varmaan järjestetty huomattavasti paremmin kuin lapsia/nuoria hoitavilla.  Tässäkin asiassa perhehoitajat ovat hyvin eriarvoisessa asemassa. Jotkut sijoittajat järjestävät loman antamalla lomittajan kotiin, toiset maksat lomittajan palkan jos itse etsii lomittajan. Minä saan loman rahana, n. 200 euroa vuodessa.  Joskus muinoin yritin lomasta keskustella mutta sijoittajat sanoivat etteivät he pysty lomaa järjestämään, järjestä itse. Hankala sitä on järjestää kun ystävä- ja tuttavapiirissä ei ole ihmisiä joita voisi lomittajaksi pyytää. Työvoimatoimistosta en ole vielä lomittajaa ruvennut etsimään. Minusta tämäkin olisi helppo järjestää; sijoittajat palkkaisivat muutaman työntekijän lomittajiksi ja nämä lomittajat kiertäisivät perheissä. Perhehoitajalla on kuitenkin vain 12 päivää lomaa vuodessa niin lomittajia ei edes kovin paljon tarvittaisi. Niissä perheissä joissa on lapsia useammasta kunnasta (kuten minulla) kunnat maksaisivat jokainen oman osansa lomittajan palkkauksesta.  Jostain syystä sijoittajat eivät ole tällaisesta toiminnasta innostuneet.

Viikkoon sisältyi myös yksi puhelu joka teki mielen iloiseksi. Minulta kysyttiin olisinko valmis hoitamaan lapsia silloin tällöin. Vastasin että olen käytettävissä MUTTA nyt näyttää kuitenkin siltä että uusi perhehoitolaki ja yksi sijoittajakunta pistää kapuloita rattaisiin. Tyhmä olin kun asiaa heiltä kysyin.  Kun elämä nyt sujuu näin rauhallisesti ja mukavasti niin tulee kaipuu uuteen.  Mutta niinhän tässä käy että kohta "räjähtää" joko täällä kotona tai mummolassa.  Sitä odotellessa...

Jaettu vanhemmuus

Viikonlopun aikana olen taas pohtinut paljon jaettuja vanhemmuutta. Olen lukenut blogeja missä eronneet vanhemmat jakavat lasten hoidon joko vuoro viikoin tai säännöllisin tapaamisin.  Näitä lukiessa mietin milloin minun lapset ovat olleet isällään yökylässä tai yleensäkään tavanneet isäänsä. Sitä en muista. Esikoinen kävi isänsä luona juhannuksena ja oli yötä mutta nämä kaksi pienempää ei ole ollut isän luona yötä ainakaan vuoteen. Ehkä on mennyt enemmänkin aikaa.  Joka kevät ex puhuu siitä miten pitäisi olla enemmän lasten kanssa ja lupaa että hän pitää vähän vapaata ja ottaa lapset luokseen. Syksyllä sitten selittää miten kesä meni nopeasti ja oli niin paljon kaikenlaista ettei ehtinyt lapsia tapaamaan. Pyytää että lapset kävisi tapaamassa häntä hänen työpaikallaan. Jos menevät niin aina on niin kiire ettei ehdi juurikaan jutella.  Tämäkö on sitä jaettua vanhemmuutta???  Minä elän lasten kanssa 24/7, kuskaan harrastuksiin,  vahdin että läksyt tulee tehtyä, vietän lomia lasten kanssa. Varsinaisesti omaa elämää minulla ei ole. Uutta parisuhdetta ei ennätä hoitaa mutta onneksi nykyinen tiesi millaiseen hullunmyllyyn tulee kun meidän kanssa haluaa elää.  Mutta siitäkin huolimatta olisi niin kiva viettää joskus yö kahdestaan joko kotona tai jossain muualla.  Isompien kanssa tämä ehkä onnistuisikin mutta nyt joukossa pieni tättähäärä jonka hoidon järjestäminen on tosi vaikeaa.

Jaettu vanhemmuus on toki tuttua työnikin kautta. Olen aina jakanut kaikki lapseni heidän biovanhempiensa kanssa. Välillä jakaminen on onnistunut hyvin ja välillä vähemmän hyvin. Mutta kaiken kaikkiaan menneitä vuosia miettiessä mieleen tulee vain hyviä muistoja. Kaikkien vanhempien kanssa tullaan toimeen ja lapsen asiat hoidetaan sulassa sovussa.  Jaettua vanhemmuutta on myös viikonloput jotka vietämme tukilapsien kanssa. Tämä suhde on jotain sellaista jota ei voi sanoilla selittää. Yhteisten vuosien aikana lapset ovat kasvaneet, vanhempien tilanne muuttunut paljon ja  nyt kun haen lapset niin vastassa on aina iloinen äiti. Ja miten iloiseksi tulenkaan kun puhelin piippaa ja siellä on kuva vanhemmasta tukilapsesta mitalli kaulassaan.  Äiti jakaa ilonhetket minun kanssani ja silloin tunnen että jees, olen onnistunut "työssäni" hyvin. Olenkin äidille sanonut että siinä vaiheessa kun eivät teille enää tukiperhettä halua antaa niin tyydytään päätökseen mutta jatketaan entiseen malliin. Lapset ovat meille kaikille rakkaita ja kotimme on eräänlainen mummola johon lapset on aina tervetulleita. Tästä kaikesta ehkä juontaakin juurensa siihen että en välillä oikein ymmärrä ex:n ajatusmaailmaa.  Yhdessä ensimmäiset lapset halusimme ja tiukan seulan läpäisimme. Sitten kun elettiin sitä arkea mistä olimme vuosikausia haaveilleet niin ex:stä se ei ollutkaan mukavaa. Hän halusi lähteä ja hän sai lähteä. Minä jäin maksamaan "viulut" ja kasvattamaan lapset.  Mutta tätä elämäähän minä halusin.  Elämä ei mene aina niin kuin sen suunnittelen mutta elämä kantaa kuitenkin. On vain uskallettava elää.  Mutta saa sitä välillä miettiä näitä katkeriakin ajatuksia ja rypeä hetken itsesäälissä. Mutta vain hetken!  Huomenna on taas arki ja sen mukaan eletään...

Sandwich sukupolvi

Tiistai-illan Ajankohtaista kakkosta katsoessa sain tietää kuuluvani Sandwich sukupolveen.  Ohjelmassa haastateltiin naista joka hoiti 400 km:n päässä asuvaa äitiään, oli osa-aikatyössä ja kotona asui vielä kaksi lasta.  Nainen kertoi elämästään ja niin tuttua tekstiä sieltä tulikin. Minähän en asu kaukana vanhemmistani enkä ole kodin ulkopuolella töissä mutta samaistuin kyllä täysillä häneen. Tällaista sukupolvea on tällä hetkellä satoja tuhansia ja yleensä he ovat naisia. Jostain kumman syystä naisten osalle on tullut vanhuksista huolehtiminen. Minullahan ei ole vaihtoehtoja koska olen perheeni ainut lapsi.  Ohjelman nainen kertoi että aina on syyllisyys siitä että aika ei riitä kaikille. Kun on äidin luona niin on syyllisyys siitä ettei ole kotona. Ja kotona syyllinen olo siitä ettei ole äidin luona. Minullakin oli näitä syyllisyysoloja mutta nyt olen oikeastaan päässyt niistä eroon. En todellakaan voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa ja eniten minua tarvitaan täällä kotona. Näin se on ajateltava.  Lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja sitä minun on nyt eniten ajateltava. Toki myös huolehdittava siitä että vanhukset tulevat edes jollain tavalla toimeen.

Eilispäivän Iltalehden lööppi nosti "karvat pystyyn" ja mietin millaiset ihmiset meitä vanhuksia hoitaa. Jos ruokaa tuova henkilö ei  tarkista että hengittääkö ihminen vai ei niin täytyy siinä tunteeton olla. Ja kyllä tuossa tilanteessa olisi pitänyt edellisen päivän ruuat olla pöydällä. Meillä on onneksi ruuantuojana sellainen yrittäjä että varmasti katsoo onko vanhukset kunnossa vai ei. Hyvä niin! Uskon myös että kotipalvelun ihmiset käynnillään tarkistavat hengittääkö nukkuva ihminen vai ei.

Perhehoito on vanhuspuolellakin kova sana nykypäivänä ja siihen panostetaan kaikin keinoin. Mutta perhehoitoon otetaan vain hyvä kuntoisia vanhuksia sillä eihän perhehoitaja jaksa montaa huonokuntoista vanhusta edes hoitaakaan. Mutta toisaalta, ainakin meidän kunnassa, on tavoitteena hoitaa vanhukset niin pitkään kuin mahdollista kotona.  Tämä ajatusmaailma sotii perhehoitoa vastaan. Palvelutaloon olet "valmis" vasta sitten kun et pääse enää sängystä ylös.  Mutta perhehoidossa sinun on liikuttava omin jaloin.  Näitä asioita jään miettimään kun rupean ripustamaan ensimmäistä koneellista pyykkiä kuivumaan ja laitan toisen pyörimään. Sen jälkeen laskostan edellisenä päivänä pestyt pyykit kaappeihin. Sitten alkaakin olla välipala-aika kotona olevalle pienelle ihmiselle. Sitten tulee ensimmäinen ja heti perään toinen koululainen. Välipalaa, läksyjä, päivällisen valmistamista. Pyykit kuivumaan, ruokailu, keittiön siivousta.  Ulos mennään jos ennätetään. Sitten iltatoimia, iltapalaa, unisatua. Kelllo 21.00 talo hiljenee, pienimmät nukkuu ja lukiolainen valvoo vielä hetken.  On minun oma aika; sohva, elokuva ja vähän kirjan lukemista. Mielessä vilahtaa ajatus jokohan vanhukset ovat heränneet ja kuvittelevat että on aamu. Onneksi ulko-ovessa on hälytin joka hälyttää lähellä olevassa palvelutalossa jos ovi aukaistaan.  Näihin ajatuksin sammutan valot ja nukahdan hetkessä.  Huomenna uusi päivä, entiset kujeet ja toivon mukaan uusia ei tule.

Vuosihuolto

Kun nainen täyttää 50 vuotta niin hän saa kutsun terveydenhoitajan juttusille.  Keskustellaan terveydestä ja lopuksi otetaan papa-koe, Tämä tapahtuu viiden vuoden välein johonkin tiettyyn ikään saakka. Tänään kävin 55 vuoden tarkastuksessa.  Juteltiin ruokailusta, alkoholin käytöstä ja kaikesta mahdollisesta.  Verenpaineenkin mittasi ja se oli ok.  Pitkän taivuttelun jälkeen suostuin seiomaan vaa`an päällä ja olihan ne lukemat jotka vaakaan ilmestyi. Olen toki tiennyt että olen lihava ja pitäisi laihduttaa, miettiä mitä suuhunsa laittaa ym.  Nyt kun painon näki niin se lihavuus tuli vielä konkreettisemmaksi. Mutta kun elämäntapojen muutokseen ei ole mitään motiviia.  Tiedän että minun pitäisi huolehtia itsestäni paremmin, hoitaa kuntoani ym. sillä minua tarvitaan vielä pitkään. Mutta kun minä en halua mitään sellaista missä pitäisi liikkua. En saa iloa liikunnasta vaan minulle tuottaa paljon suurempaa mielihyvää sohvannurkassa luettu kirja/lehti tai katsottu elokuva.  En ole koskaan liikunnasta tykännyt ja vielä ei ole mikään laji kolahtanut niin että sitä haluaisin harrastaa säännöllisesti. Ei vaan mikään kiinnosta. 

Päivästä oli se hyöty että pääsin lääkärijonoon. Onneksi en lihavuuden takia vaan astmakontrollin takia. Olen sairastanut astmaa varmaan 25 vuotta mutta viimeiseen 20 vuoteen en ole missään kontrollissa käynyt. Minulla ei ole työterveyshuoltoa joten lääkäriin ei mennä kuin sairaana. Ja ei aina silloinkaan. Nyt pitäisi vielä varata aika labraan jotta saadaan otettua kaikki mahdolliset verikokeet. Lisäksi pitää varata aikaa puhalteluun jotta nähdään keuhkojen tämän hetkinen kunto. Kotona pitää puhallella pari viikkoa aamuin illoin.   Kaiken kaikkiaan terkkarin luona käynnistä jäi mukava mieli. Pienestä saarnasta huolimatta...