Viikonlopun aikana olen taas pohtinut paljon jaettuja vanhemmuutta. Olen lukenut blogeja missä eronneet vanhemmat jakavat lasten hoidon joko vuoro viikoin tai säännöllisin tapaamisin. Näitä lukiessa mietin milloin minun lapset ovat olleet isällään yökylässä tai yleensäkään tavanneet isäänsä. Sitä en muista. Esikoinen kävi isänsä luona juhannuksena ja oli yötä mutta nämä kaksi pienempää ei ole ollut isän luona yötä ainakaan vuoteen. Ehkä on mennyt enemmänkin aikaa. Joka kevät ex puhuu siitä miten pitäisi olla enemmän lasten kanssa ja lupaa että hän pitää vähän vapaata ja ottaa lapset luokseen. Syksyllä sitten selittää miten kesä meni nopeasti ja oli niin paljon kaikenlaista ettei ehtinyt lapsia tapaamaan. Pyytää että lapset kävisi tapaamassa häntä hänen työpaikallaan. Jos menevät niin aina on niin kiire ettei ehdi juurikaan jutella. Tämäkö on sitä jaettua vanhemmuutta??? Minä elän lasten kanssa 24/7, kuskaan harrastuksiin, vahdin että läksyt tulee tehtyä, vietän lomia lasten kanssa. Varsinaisesti omaa elämää minulla ei ole. Uutta parisuhdetta ei ennätä hoitaa mutta onneksi nykyinen tiesi millaiseen hullunmyllyyn tulee kun meidän kanssa haluaa elää. Mutta siitäkin huolimatta olisi niin kiva viettää joskus yö kahdestaan joko kotona tai jossain muualla. Isompien kanssa tämä ehkä onnistuisikin mutta nyt joukossa pieni tättähäärä jonka hoidon järjestäminen on tosi vaikeaa.
Jaettu vanhemmuus on toki tuttua työnikin kautta. Olen aina jakanut kaikki lapseni heidän biovanhempiensa kanssa. Välillä jakaminen on onnistunut hyvin ja välillä vähemmän hyvin. Mutta kaiken kaikkiaan menneitä vuosia miettiessä mieleen tulee vain hyviä muistoja. Kaikkien vanhempien kanssa tullaan toimeen ja lapsen asiat hoidetaan sulassa sovussa. Jaettua vanhemmuutta on myös viikonloput jotka vietämme tukilapsien kanssa. Tämä suhde on jotain sellaista jota ei voi sanoilla selittää. Yhteisten vuosien aikana lapset ovat kasvaneet, vanhempien tilanne muuttunut paljon ja nyt kun haen lapset niin vastassa on aina iloinen äiti. Ja miten iloiseksi tulenkaan kun puhelin piippaa ja siellä on kuva vanhemmasta tukilapsesta mitalli kaulassaan. Äiti jakaa ilonhetket minun kanssani ja silloin tunnen että jees, olen onnistunut "työssäni" hyvin. Olenkin äidille sanonut että siinä vaiheessa kun eivät teille enää tukiperhettä halua antaa niin tyydytään päätökseen mutta jatketaan entiseen malliin. Lapset ovat meille kaikille rakkaita ja kotimme on eräänlainen mummola johon lapset on aina tervetulleita. Tästä kaikesta ehkä juontaakin juurensa siihen että en välillä oikein ymmärrä ex:n ajatusmaailmaa. Yhdessä ensimmäiset lapset halusimme ja tiukan seulan läpäisimme. Sitten kun elettiin sitä arkea mistä olimme vuosikausia haaveilleet niin ex:stä se ei ollutkaan mukavaa. Hän halusi lähteä ja hän sai lähteä. Minä jäin maksamaan "viulut" ja kasvattamaan lapset. Mutta tätä elämäähän minä halusin. Elämä ei mene aina niin kuin sen suunnittelen mutta elämä kantaa kuitenkin. On vain uskallettava elää. Mutta saa sitä välillä miettiä näitä katkeriakin ajatuksia ja rypeä hetken itsesäälissä. Mutta vain hetken! Huomenna on taas arki ja sen mukaan eletään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti