Tiistai-illan Ajankohtaista kakkosta katsoessa sain tietää kuuluvani Sandwich sukupolveen. Ohjelmassa haastateltiin naista joka hoiti 400 km:n päässä asuvaa äitiään, oli osa-aikatyössä ja kotona asui vielä kaksi lasta. Nainen kertoi elämästään ja niin tuttua tekstiä sieltä tulikin. Minähän en asu kaukana vanhemmistani enkä ole kodin ulkopuolella töissä mutta samaistuin kyllä täysillä häneen. Tällaista sukupolvea on tällä hetkellä satoja tuhansia ja yleensä he ovat naisia. Jostain kumman syystä naisten osalle on tullut vanhuksista huolehtiminen. Minullahan ei ole vaihtoehtoja koska olen perheeni ainut lapsi. Ohjelman nainen kertoi että aina on syyllisyys siitä että aika ei riitä kaikille. Kun on äidin luona niin on syyllisyys siitä ettei ole kotona. Ja kotona syyllinen olo siitä ettei ole äidin luona. Minullakin oli näitä syyllisyysoloja mutta nyt olen oikeastaan päässyt niistä eroon. En todellakaan voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa ja eniten minua tarvitaan täällä kotona. Näin se on ajateltava. Lapsissa ja nuorissa on tulevaisuus ja sitä minun on nyt eniten ajateltava. Toki myös huolehdittava siitä että vanhukset tulevat edes jollain tavalla toimeen.
Eilispäivän Iltalehden lööppi nosti "karvat pystyyn" ja mietin millaiset ihmiset meitä vanhuksia hoitaa. Jos ruokaa tuova henkilö ei tarkista että hengittääkö ihminen vai ei niin täytyy siinä tunteeton olla. Ja kyllä tuossa tilanteessa olisi pitänyt edellisen päivän ruuat olla pöydällä. Meillä on onneksi ruuantuojana sellainen yrittäjä että varmasti katsoo onko vanhukset kunnossa vai ei. Hyvä niin! Uskon myös että kotipalvelun ihmiset käynnillään tarkistavat hengittääkö nukkuva ihminen vai ei.
Perhehoito on vanhuspuolellakin kova sana nykypäivänä ja siihen panostetaan kaikin keinoin. Mutta perhehoitoon otetaan vain hyvä kuntoisia vanhuksia sillä eihän perhehoitaja jaksa montaa huonokuntoista vanhusta edes hoitaakaan. Mutta toisaalta, ainakin meidän kunnassa, on tavoitteena hoitaa vanhukset niin pitkään kuin mahdollista kotona. Tämä ajatusmaailma sotii perhehoitoa vastaan. Palvelutaloon olet "valmis" vasta sitten kun et pääse enää sängystä ylös. Mutta perhehoidossa sinun on liikuttava omin jaloin. Näitä asioita jään miettimään kun rupean ripustamaan ensimmäistä koneellista pyykkiä kuivumaan ja laitan toisen pyörimään. Sen jälkeen laskostan edellisenä päivänä pestyt pyykit kaappeihin. Sitten alkaakin olla välipala-aika kotona olevalle pienelle ihmiselle. Sitten tulee ensimmäinen ja heti perään toinen koululainen. Välipalaa, läksyjä, päivällisen valmistamista. Pyykit kuivumaan, ruokailu, keittiön siivousta. Ulos mennään jos ennätetään. Sitten iltatoimia, iltapalaa, unisatua. Kelllo 21.00 talo hiljenee, pienimmät nukkuu ja lukiolainen valvoo vielä hetken. On minun oma aika; sohva, elokuva ja vähän kirjan lukemista. Mielessä vilahtaa ajatus jokohan vanhukset ovat heränneet ja kuvittelevat että on aamu. Onneksi ulko-ovessa on hälytin joka hälyttää lähellä olevassa palvelutalossa jos ovi aukaistaan. Näihin ajatuksin sammutan valot ja nukahdan hetkessä. Huomenna uusi päivä, entiset kujeet ja toivon mukaan uusia ei tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti