Viikko on kulunut edellisestä postauksesta. Monesti olen yrittänyt jotain kirjoittaa mutta pää on niin täynnä kaikenlaista etten saa mitään järkevää kirjoitettua. Aina pitää muistaa myös se etten kirjoita mitään sellaista mistä ei saa kirjoittaa. Ja sehän se hankaloittaa tätä blogin pitämistä. Olisi niin paljon sellaista jota olisi periaatteessa hyvä jakaa ja ehkä siitä blogin välityksellä keskustellakin mutta kun ei saa.
Viimeksi kirjoitin että mummolassakin kaikki hyvin. Hyvin ja hyvin, miten sen nyt ottaa. Lauantaina oli kotipalvelu lähettänyt papan päivystykseen kun ei pysynyt pystyssä ja oli muutenkin sekava. Minä satuin olemaan sirkuskoulussa lasten kanssa ja puhelin kotona joten taksilla laittoivat papan menemään. Soittelin sitten päivystykseen ja sieltä oli pappa juuri lähdössä kotiin. Terve ja hyvässä kunnossa oleva papparainen, ei mitään syytä jättää osastolle. Vielä sunnuntaina kotipalvelun työntekijä soitti ja sanoi olevan huolissaan. Pelkää että pappa kaatuu ja lonkka murtuu. Mutta mitäs teet kun mihinkään ei oteta vastaan. Tuo aamuinen sekavuus on varmaan sitä että pappa valvoo yöt ja nukahtaa aamulla juuri ennen kuin kotipalvelu tulee aamukäynnille. Päivät pappa nukkuu, nousee vain syömään ja vessaan. Onneksi käy vielä itse vessassa eikä ole tarvinnut vaippoihin siirtyä. Mutta sekin aika tulee varmaan eikä siihen välttämättä ole enää pitkä aika. Tänään taas piipahdin mummolassa ja aina on huono omatunto siitä ettei siellä oikein ennätä istua. Joka kerta yritän kuitenkin hetken keinutuolissa istahtaa ja muutaman sanan vaihtaa. Vaikka eihän niitä puheenaiheitakaan enää kauheasti ole. Jotenkin mummolan väki on niin ulkona tästä elämästä ettei osaa oikein mistään keskustella.
Viikonloppuna oli taas eläväistä elämää kun tukilapset oli meillä. Tuollaisten pienten ihmisten kanssa on niin mukava touhuta kaikenlaista. Lauantaina olimme mukana MLL:n retkellä ja tutustuimme luomukarjatilan elämään. Myös sirkuskoulu on lauantaisin ja sinne tukarit lähtevät aina mielellään meidän mukaan. Sunnuntaina kävimme Mimmien konsertissa. Pitäähän lapsille vähän kulttuuriakin järjestää. Tukilapset ovat käyneet meillä 2,5 vuotta ja on ollut ilo kasvaa heidän mukanaan. Pienestä vauvatytöstä on kasvanut omaehtoinen 3 vuotias. Pian 5v täyttävä poika on myös kasvanut ja tullut jo isoksi pojaksi jolta on jo ensimmäinen hammas lähtenyt. Toivottavasti saamme kulkea heidän rinnallaan vielä pitkään.
Kutosluokkalaisen kanssa olen taistellut läksyistä ja eilen panoi pinna lopullisesti. Eihän se pojan syy ole ettei opi mutta kun en aina ole vakuuttunut siitä että eikö opi vai eikö halua oppia. Samalla manasin tämän integraation sinne missä pippuri kasvaa. Meidän kunnassa integraatio on otettu todella kirjaimellisesti ja kaikki erityisoppilaat ovat yleisopetuksessa. Toki jotain on mukautettu ja yksilöllisestetty mutta yleisopetuksessa ovat. Koulunkäynninohjaajia on muutama ja ei heitä joka luokkaan riitä. Vanhanaikainen varmaan olen mutta mielestäni pienryhmät ja jopa erityiskoulut ovat joissakin tilanteissa tarpeellisia. Integraation tarkoitushan on ettei ketään lokeroida eikä syrjäydy muista erilaisuutensa takia mutta kyllä se erilaisuus voi syrjäyttää siitä huolimatta vaikka samassa luokassa ja koulussa ollaan. Ei kutosluokkalaisella ole kavereita koska sosiaaliset taidot on mitä on. Kiusaamista kyllä riittää ja siitä on taas koko syksy koulun kanssa keskusteltu. Kaikki alkaa olla taas siinä pisteessä että otan suoraan yhteyttä kiusaajien kotiin. Joskus suora yhteys auttaa, ei aina. Poika ei aina enää edes puhu että on kiusattu ja eilisenkin kiusaamisen sain tietää kun luokanope soitti minulle. Kiusaamista on varmaan aina ollut mutta olen ehkä niin vanha etten sitä muista omilta kouluajoiltani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti