Tänään on ollut kovin harmaa ja sumuinen sää. Syksyn tuntua on ilmassa ja pian on etsittävä lämpimämpää vaatetta ja käsineitä. Mutta ehkä huomenna tai ylihuomenna tai ensi viikolla. Jotenkin nyt en jaksa ajatella vaaterumbaa joka on taas edessä.
Äsken istuttiin nti Tättähäärän kanssa keittiönpöydän ääressä ja kirjoitettiin kirje. Tai minä kirjoitin ja neiti piirsi. Koskaan aikaisemmin en ole tuollaista kirjettä kirjoittanut mutta kertahan se on ensimmäinenkin. Ja tässä työssä kohtaa jos jonkinlaista tilannetta. Kirjeen kirjoittaminen oli kyllä mukavaa ja innoissaan neiti piirustuksiaan piirteli. Kirje ja piirustukset suljettiin kirjekuoreen jonka päälle kirjoitettiin vastaanottajan nimi ja "numero". Iltapäivän kauppareissulla pistän kirjekuoren postilaatikkoon ja huomenna tai ylihuomenna se on vastaanottajalla. Tiedän miten iloiseksi hän kirjeestä tulekaan. Saa tietää että me emme ole häntä unohtaneet ja hän on meidän arjessa ja elämässä mukana vaikka ei nyt aikoihin nähdäkään.
Omat vanhempani ovat taas usein ajatuksissa ja en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Ensimmäisenä pitää varmaan soittaa avopalvelujohtajalle ja kysyä että onko hakemukseni palvelutalopaikasta kadonnut. Hakemuksen jätin viime marraskuussa ja mitään ei ole kuulunut. Joskus isä vaikuttaa ihan tässä hetkessä olevalta mutta kyllähän hän usein nukkuu. Nyt on kuulemma ruvennut riisuutumaan päivisin ja äiti sitten laittaa vaatteita takaisin hänen päälleen. Yöt ilmeisesti valvoo sillä eihän unta riitä kun päivät nukkuu. Vanhukset tarvitsisivat niin paljon enemmän minun läsnäoloa mitä pystyn heille antamaan. Mitään keskustelua ei synny kun äiti ei kuule juuri mitään ja isä ei osaa enää jutella. Elää siellä omassa maailmassaan. Nti Tättähäärä taitaa olla nykyään ainoa ihminen joka saa hymyn isäni kasvoille. Yhtenä päivänä isä jopa silitti tytön hiuksia, se nosti kyyneleet silmiini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti