Mummokateus

Marja Hintikka on ehdoton suosikkini ja maanantai-iltaisin olen kuin liimattu sohvannurkkaan kun Hintikan ohjelma alkaa.  Ohjelmassa puhutaan vanhemmuuden iloista ja suruista hyvin aidolla tavalla eikä unohdeta sitä että elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Nyt Hintikka on kirjoittanut tästä mummokateudesta ja miten samaa mieltä olenkaan. Mummoikäinenhän olen minäkin mutta valitettavasti en mummo ole vaan elän niitä kuuluisia ruuhkavuosia pienen lapsen ja teinien äitinä.  Joten mummoa tarvittaisiin meilläkin. Tai jotain muutakin aikuista ihmistä joka edes hetkeksi ottaisi vastuun näistä kullannupuista jotka Kuusikulman seinien sisällä asuu. 

Oma äitini oli 66-vuotias (19 vuotta sitten)  kun sain esikoiseni. Pojasta tulikin heti mummon poika ja silloin tällöin mummo jopa poikaa hoiti jos minulla sattui olemaan menoja. Yökylässäkin poika taisi olla mummolassa jossain vaiheessa mutta nuo yökylät ovat laskettavissa yhden käden sormilla ja tapahtuivat pojan ollessa 3-4 vuotias.  Toinen lapsi perheeseemme tuli kun esikoinen oli 3v ja äitini 69 vuotias. Äitini sanoi heti ettei hän rupea enää lapsia hoitamaan ja minä olen hullu kun toisen lapsen otan. Yksi minulle kuulemma riittäisi kun en osaa kuitenkaan lapsia kasvattaa.  Lapsen kasvaessa todettiin että lapsi on cp-vammainen ja tarvitsee todella paljon kuntoutusta ja tukea kasvuun ja kehitykseen. Tämä lisäsi vettä mummon myllyyn entistä enemmän. Vain hullut ottavat luokseen vammaisia lapsia. Esikoinen oli edelleen tärkeä ja rakas mummolle mutta yöksi ei poika enää mummolaan päässyt.  Kolmas lapsi tuli  kun isommat lapset olivat  9 ja 6 vuotiaat.  Tulija oli vajaa 4v poika ja nyt olin mummon mielestä täysi hullu. Tässä rytäkässä hajosi myös avioliittoni ja puolisoni löysi elämänsä rakkauden. Ja ei ollut kuulemma mikään ihme (mummon mielestä) sillä ei kukaan täysjärkinen tällaista ihmistä katsele joka vieraita lapsia kotiinsa ottaa. Mitään tukea ja apua en saanut, pelkästään moitteita.  Isäni on aina ollut hyvin hiljainen mies mutta tässä tilanteessa hän totesi että kyllä sinä tyttö pärjäät sillä ei tuo sinun miehesi mikään hyvä ollut. Tämä jos mikä lämmitti minua tosi paljon.

Yksinhuoltaja tuntui välillä että pää hajoaa ja arki on liian raskasta. Vaikka lapset oli minulle sijoitettuja niin heillä ei ole ollut koskaan säännöllisiä tapaamisia biovanhempien kanssa. Toki minulle kuuluisi lomaoikeuskin mutta se maksetaan rahana koska sijoittaja ei pysty lapsille lomahoitoa järjestämään. Näinä yksinäisinä vuosina naapurin rouva oli kultaakin kalliimpi. Hän tuli aina silloin tällöin lapsenvahdiksi että edes hetkeksi pääsin lapsista vapaalle. Näinä vuosina mummokateus oli varmaan suurimmillaan. Sisaruksia minulla ei ole ja ystävät elivät kaikki villiä ja vapaata "uutta nuoruutta".  Lapset olivat isoja eivätkä enää tarvinneet vanhempiaan.

Elämääni tuli uusi rakkaus ja yllätys, yllätys tuli myös nti Tättähäärä.  Tässä vaiheessa äitini oli jo 83 vuotias, täysin minua apua tarvitseva ihminen.  Vanhemmistani olen pitänyt huolta pian 6 vuotta ja Tättähäärä on asunut meillä nyt pian 3 vuotta.  Tättähäärä tapaa vanhempiaan säännöllisesti mutta 2 tuntia kerran kuussa ei paljon vapaata anna.  Nyt vapaata onnistun joskus saamaan kun esikoinen ja miniä tulevat lapsenvahdiksi.  Toki kauppareissut ym. muutaman tunnin poissaolot onnistuvat kun kotona asuu 16v ja 13v. nuoret. Mutta kyllä se mummo/kummi/täti/ setä ym. olisi hyvä olemassa.