Ulkona paistaa aurinko ja on todella kaunis ja lämmin päivä. Aurinko paistaa ja nyt olisi hyvä sää ulkoilla. Mutta monet vanhukset viettää aikaansa sisällä, niin myös omat vanhempani. Kun sairaus vie muistin ja oikeastaan kaiken toimintakyvyn niin ihminen on sidottu omaan kotiinsa. Sisällä osaa juuri ja juuri liikkua mutta siinä kaikki. Koko elämä on siellä, pienessä kaksiossa. Telkkaria ei osaa kumpikaan enää avata, radiota ei ole kuunneltu enää vuosikausiin. Elämä on pelkkää ruuan odottamista, syömistä ja nukkumista. Tämä on sitä nykypäivän vanhusten hoitoa parhaimmillaan. Vanhuksen on parasta asua omassa kodissaan jne jne. Näillä korulauseilla vanhukset jätetään eräällä tavalla oman onnensa nojaan. Hoitopaikkoja on kunnissa tosi vähän, pitkät jonot kaikkiin paikkoihin. Ja kun vanhus pärjää omassa kodissaan yön ilman apua niin silloin on turha edes kuvitella saavansa mitään hoitopaikkaa. Kotona turvapuhelin ja kädessä nappi jolla voi hälyttää apua, ulko-ovessa summeri joka hälyttää paikallisessa palvelutalossa jos joku yrittää ulos klo 18.00-7.00 välisenä aikana. Näillä yritetään turvata se että vanhus pysyy sisällä eikä lähde ulos hortoilemaan. Onneksi minun vanhusten ei sattunut pahimpien pakkasten aikaan ja heidät löydettiin ajoissa.
Ainoa lapsena ja vanhempieni omaishoitajana tämä kaikki tuntuu pahalta. Koko ajan tunnen riittämättömyyttä siitä että minulla on omakin elämä ja en todellakaan pysty 24/7 olemaan vanhempieni apuna ja tukena. Pitäisi olla aikaa jäädä joskus istumaan ja "juttelemaan". Keskustelu ei enää synny kun kumpikin vanhemmista on jossain muualla. Mummolassa on kaksi ihmistä mutta he ovat vain minun vanhempieni ulkokuori. Eivät he ole enää isä ja äiti vaan kaksi lasta jotka tarvitsevat apua ja läsnäoloa jota en pysty heille tarpeeksi antamaan. Tämä kaikki saa aikaan sen että tunnen suurta yksinäisyyttä. Olen tällä hetkellä sukuni "ainoa" ihminen. Sisaruksia minulla ei ole ja vanhempani ovat jo siirtyneet jonnekin muualle. Serkkuihin en ole juuri koskaan mitään yhteyttä pitänyt ja täditkin ovat yksi kerrallaan siirtyneet ajasta ikäisyyteen. Olen omalla tavallaan ihan yksin maailmassa. En voi jakaa kenenkään kanssa lapsuusmuistojani enkä mitään. Koen tämän kaiken aika rankasti. Minä olen sukuni ainoa ja minuun suku sitten loppuukin. Siitä en tunne syyllisyyttä sillä ei tämä sen ihmeempi suku ole ollut kuin muutkaan. Olisin toki halunnut että jälkeeni olisi jäänyt lapsia mutta se asia ei ollut minun päätettävissä. Ja nyt kun olen ihan yksin niin se tuo tiettyjä paineita vanhuuden ajalle. Kuka minusta huolehtii kun olen vanha ja en muista enää mitään????
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti