Elämänilon etsintää

Viikonloppuna ajattelin että nyt täytyy yrittää löytää sitä elämäniloa jostakin. Ulkona harmaata ja lunta tuli jatkuvasti.  Joten ulkoilun merkeistä en ruvennut elämäniloa etsimään vaan piti kehitellä jotain muuta. Onneksi lukiolaisen ainoat talvikengät meni viikolla rikki joten ei auttanut muu kuin lähteä kenkäostoksille kaupunkiin. Suunnittelin että mennään ison tytön kanssa kahdestaan ja minä pääsen vihdoinkin alusvaatekauppaan ostamaan itselleni sopivia rintaliivejä.  Mutta saahan sitä haaveilla! Lauantaiaamuna kihlattuni ilmoitti menevänsä töihin koska yksi homma vaati hänen työpanostaan. Tämä tiesi sitten sitä että nti Tättähäärä oli otettava mukaan ja unohdettava kaikki ihanat alusvaatteet.  Vaikka kuinka isotyttö olisi mukana niin nti Tättähäärä on sellainen persoona ettei hänen kanssaan voi asioida rauhallisesti muualla kuin lastenvaatteita myyvässä kaupassa. Viis alusvaatteista mutta tärkeintä oli löytää lukiolaiselle kengät. Kenkien löytäminen ei ole helppoa tuon ikäiselle eikä varsinkaan silloin kun vinkurat jalat ja kengissä käytetään yksilöllistä pohjallista. Pienenä kaikki oli helppoa kun äidin ostamat nilkkoja tukevat kengät kelpasivat ja jalassa pysyivät myös Respectasta saadut tukisandaalit.  Olin jotenkin vakuuttunut siitä ettei kenkiä löydetä mutta kenkien ostaminen olikin tällä kerralla helppoa ja ne löydettiin ensimmäisestä kaupasta jonne menimme. Löysimme kengät myös edullisesti, ne oli -50%. Sanoin tytölle että nyt ostetaan niin monet kuin löydät. Sopivia malleja ja kokoja löytyi kahdet joten nyt on tytöllä kahdet kengät.  Kenkäkaupasta poistui kolme iloisesti hymyilevää "tyttöä". Kävimme vielä yhdessä kaupassa mutta sieltä ei löytänyt lukiolainen mitään mutta Tättähäärä olisi löytänyt sitäkin enemmän. Neiti rakastaa aikuisten korkokenkiä ja niitä kauppa oli pullollaan.  Tällä kaupunkireissulla lukiolaisen oli tarkoitus käydä ottamassa naamaansa lisää rautaa mutta liikkeen ovessa oli lappu että auki sopimuksen mukaan. Siinä vaiheessa ei enää ruvettu soittelemaan ja aikoja sopimaan. Soitettiin kotiin ja kysyttiin että olisko nyt hyvä aika ostaa kutosluokkalaiselle sopivan kokoiset lasketteluvälineet.  Tehtiin treffit läheiseen laskettelukeskukseen miesten kanssa.  Siellä sitten treffattiin ja syötiin. Poika sai uudet/käytetyt vehkeet ja me pääsimme sujuvasti eroon entisistä.  Hienoa että laskettelukeskukset myyvät vuokravälineitä edullisesti ja ottavat vanhat vaihdossa. Tällä kertaa ei vuokravälineissä ollut sopivia suksia mutta samaan hintaan saimme ihan tuliterät laskettelusukset.  Eli kaikkea kivaa tehtiin ja jonkun verran ihan koko perheenäkin.

Sunnuntai oli kiva päivä lumisateesta huolimatta. Lukiolainen jäi kotiin kun me muut lähdimme uimaan.  Ajattelin että etelän immeisten hiihtoloman aikana kylpylässä on tungosta mutta eipä ollut. Mukava oli viettää aikaa vedessä ja katsella miten Tättähäärä nauttii uimisesta. Uinnin jälkeen kaikilla kova nälkä ja pitsat maistui hyvälle.  Syönnin jälkeen olikin jo kiire katsomaan uusinta Risto Räppääjää. Neiti tykkäsi ja tykkäsi myös kutosluokkalainen. Minun mielestäni tämä oli huonoin Koivusalon ohjaama Räppääjä mutta kyllä sen katsoi nukahtamatta.

Kaiken kaikkiaan kiva viikonloppu ellen olisi mummolassa käynyt. Minähän vein sinne kotiruokaa ja ajattelin että mummolle maistuisi välillä ihan tavalliset keitot. Mutta siellä ne oli koskemattomina jääkaapissa. Ei kotipalvelu ollut niitä lämmittänyt vaikka viestivihkoon kirjoitin että lämmittäisivät. Eilen vein myös uutta ruokaa mutta sen verran suututti syömättömät ruuat että en edes jättänyt sitä ruoka-astiaa jääkaappiin. En todellakaan ymmärrä mitä mummo syö. Siellä oli kaikki ruuat koskemattomina. Samoin oli tänään kun mummolassa kävin. Kauppalista oli kyllä tosi pitkä mutta sanoin ettei tänne kannata mitään ostaa kun mitään ei syödä. Vanhimpia ruokia laitoin taas roskiin kun päiväykset oli mennyt vanhaksi.  En enää tiedä mitä tuon mummon kanssa pitäisi tehdä?

Tiedän että oma elämänilo ja onnellisuus löytyy vain minusta itsestäni. Mutta joskus toivon että myös läheiset yrittäisivät jollain tavalla antaa minulle iloa eikä vaan viedä minulta energiaa.  Jotenkin nyt tuntuu että ainoa joka minulle antaa jotain positiivista on nti Tättähäärä. Kaikki muut läheiset tuntuvat vain imevän minusta kaiken voiman ja ilon. Pappakin omalla tavallaan tuo iloa vaikka hän joka kerta kysyy että milloin otat minut kyytiin. Nyt on varmaa se ettei pappa enää kotiin tule vaan hän odottaa pysyvää hoitopaikkaa. Se helpottaa minun oloa tosi paljon. Vielä kun saisin mummon johonkin jonoon niin ehkä elämä alkaisi vähän kirkastua.